Ai, kuinka kätevää! Aamiaiskaapista nappaat puolinukuksissa lempparimukisi, kun olet sitä ennen laittanut kahvit turisemaan ja leivät paahtumaan. Kahvinkeitin ja leivänpaahdin löytyvät nekin tietysti piilosta aamiaiskaapin hyllyltä.
Aamupalan mussuttamisen jälkeen työnnät tavarat kaappiin ja laitat kaapin kiinni. Keittiön kliininen ilme säilyy koskemattomana.
Äkkiä ajateltuna kätevää, mutta arkikäytännössä mitä todennäköisemmin kaapin ronklaaminen ei niin kätevää olekaan.
Törmäsin aamiaiskaappiin Mikkelin asuntomessuilla.
Kysymys ei ole aivan uudesta keittiön sisustustrendistä, mutta suomalaisiin keittiöihin aamiaiskaapit tekevät vasta nyt kunnolla tuloaan.
Yhdestä Mikkelin asuntomessutalon keittiön kaapista avautui myös viininurkkaus. Avointa syvennystä viinikarahveineen ja -laseineen mainostetaan paikaksi, jossa voi istahtaa nauttimaan lasillisen keittiötöiden lomassa.
Hei haloo, kuka haluaa naukkia viiniä jossain kaapin syvennyksen edessä istuen? Eikö keittiön tai olohuoneen pöydän ääressä ole paljon mukavampi siemailla viiniä seurustelun lomassa kuin kaapin edessä polvet linkussa?
Ajatus tuntuu melkein samalta kuin salapullo liiterin puupinon uumenissa.
Asuntomessuilta on yleensä ollut kotiintuomisina lähinnä ihmetystä ja kummastusta. Kuka noissa taloissa asuu?
Messutalot ovat täynnä valkoisia sohvia ja tiloja, joille ei oikein keksi järkevää käyttöä.
Meditaatiohuone on tietysti kiva, mutta kuka ehtii istua kotona lootusasennossa niin, että sitä varten tarvitsee aivan oman huoneen?
Järkyttävän suuret terassit monine oleskeluryhmineen ovat upeita, mutta todellisuudessa niissä kaikissa pystyy/ehtii istumaan kesän aikana kerran pari.
Suuri palju suoraan naapurin terassin suuntaan ei ehkä ole kätevin ratkaisu rentoutumiseen.
Peilikirkkaana kiiltävät keittiö- ja kodinhoitohuonetasot ovat kauniita, mutta arjessa ei ehdi eikä jaksa siivota kaikkia heti, tässä ja nyt kaappien kätköihin piiloon.
Erikoisuuksien osalta Mikkelin tämänvuotiset messut olivat pitkästä aikaa ”normaaleimmat” asuntomessut.
Esillä olleiden asuntojen koko edusti suomalaista 140 neliön keskiarvoa, mutta messuista jäi tunne, että siellä oli esillä aikaisempaa enemmän pienempiä, kodikkaampia asuntoja.
Takavuosien 300 neliön lasiset hollitallit, joissa saa kävellä pikaviestin osuuden verran käytävää päästäkseen ulkohuussin kokoiseen makuuhuoneeseen, ovat muistoja vain.
Jopa messutaloista erikoisin, Honkatalojen Wave oli arkkitehtuurisena taidonnäytteenä alueelle sopiva eikä sittenkään aivan ylivoimaisen erikoinen.
Ihmetyksestä huolimatta, tai siitä syystä, asuntomessuilla on kiva käydä. Erikoisuudetkin ovat omalla tavallaan ideoita antavia.
Kodista on jokaisella omanlaisensa käsitys, joka yleensä muuttuu elämäntilanteiden myötä.
On niitäkin, joiden kodit ovat vuodesta toiseen samannäköisiä. He eivät halua luopua mistään eivätkä uusia mitään, koska kaikki uusi ahdistaa.
Heille KonMarit ja muut ajan sisustusilmiöt ovat sama kuin opettaisi marsua käyttämään pyykkikonetta.
Loppupeleissä sillä, miltä koti näyttää, ei ehkä olekaan niin suuri merkitys kuin sillä, miltä siellä tuntuu.