Runsaan kirjasyksyn koskettaviin teoksiin kuuluu historiantutkija Antti Malisen ja tiedetoimittaja Tuomo Tammisen Jälleenrakentajien lapset, joka tutkailee sotienjälkeistä Suomea lasten näkökulmasta. Erityisesti kirjasta jäi miettimään naisten kovaa työtaakkaa sotienjälkeisessä Suomessa.
Suomi oli vielä hetken maatalousmaa, jossa raivattiin rintamamiestiloja korpeen. Perheet olivat isoja, puuttui vesijohdot, viemärit, pyykkikoneet ja pölynimurit. Naiset vastasivat kotitaloudesta navettatöineen, ja pientiloilla miehet tekivät usein töitä tilan ulkopuolella.
Myöhemmin on puhuttu vaikenemisen kulttuurista: ettei hankalista asioista ole puhuttu, on vain puurrettu hammasta purren eteenpäin.
Malisen ja Tammisen kirjaa lukiessa käsitys vaikenemisesta tuntuu yksioikoiselta. Teoksesta käy ilmi, että naiset ovat hakeneet apua vaikeuksiinsa. Sekä kirkon avioliittoneuvonnan että Väestöliiton avioliitto- ja sosiaalineuvoloiden arkistot kertovat, että 1940- ja 1950-luvuilla alle kolmikymppiset naiset ottivat yhteyttä, koska he olivat jaksamisensa äärirajoilla.
Naisten ahdinko tuli tutuksi myös lääkäreille. Kirjassa viitataan vuonna 1946 Kotiliedessä julkaistuun juttuun, jossa lääkäri, kansanedustaja Rakel Jalas eritteli naisten uupumuksen oireita.
Väestöliiton sosiaalineuvola oli perustettu vuonna 1948 sillä oletuksella, että apua tarvitsisivat ennen kaikkea yksinäiset, raskaana olevat naiset. Todellisuudessa sosiaalineuvolan asiakkaista suurin osa oli naimisissa olevia naisia, jotka pyysivät raskaudenkeskeytystä syinä köyhyys, huonot asunto-olot, sairaudet, aviomiehen juopottelu. Abortin sai vain noin 20 prosenttia hakijoista.
Naisten kovasta työtaakasta oltiin huolestuneita. Esimerkiksi Työtehoseuran kotitalousosasto tutki kotitöiden rationalisointia. Vähävaraisille äideille järjestettiin maksuttomia lomia, joihin yhdistykset saivat valtionapua.
Jo 1940-luvulla alettiin keskustella myös kotitöiden jakamisesta. Seurakuntien järjestämissä avioliittokouluissa puhuttiin perhekeskeisemmän ja vastuullisemman mieheyden puolesta.
Samoihin aikoihin kun luin kirjaa Jälleenrakentajien lapset, Helsingin Sanomissa (1.11.) Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch ihmetteli, kuinka monien nuorten vanhempien mielestä lasten saaminen on edelleen naisten asia. Nainen päättää, milloin on lasten aika ja miten lapsia hoidetaan. Isä asemoituu perheessä äidin apuriksi, joka potee ulkopuolisuuden tunnetta omassa perheessään.
Samaa ilmiötä sanoitti Pelastakaa lapset -järjestön isätyöntekijä Topi Linjama (HS 7.12.). Linjaman havaintojen mukaan nainen on perheessä usein projektipäällikkö, mies suoritusportaan juoksupoika. Naiset ylikuormittuvat näkymättömästä kotityöstä: asioiden muistamisesta, aikatauluttamisesta ja organisoinnista. Miehet kokevat, etteivät he ole tasaveroisia vanhempia naisiin verrattuna.
Oikeaan osuneelta tuntuu myös Linjaman havainto, että äitiyttä määritellään sen kautta, mitä siitä puuttuu. Äitiys on huonoa, jos se on 90-prosenttisesti hyvää, koska kymmenen prosenttia puuttuu. Isyys taas määritellään niin, että kaikki mikä on nollan yläpuolella, on hyvää isyyttä: mies tekee edes jotain.
Suomen itsenäisyyden seuraavan vuosikymmenen kunniaksi voisi panna vauhtia tasa-arvokehitykselle perhe-elämässä. Isät, jääkää perhevapaille mahdollisimman pitkiksi ajoiksi. Siinä oppii hallinoimaan sekä kodin näkyviä että näkymättömiä töitä. Äidit, luottakaa, että isät oppivat hoitamaan lapsia ilman jatkuvaa ohjeistusta ja valvontaa.