Israelin valtio on ainutlaatuinen luomus. Maan historia liittyy erottamattomasti sen nykypäivään ja tulevaisuuteen. Päivittäisen uutisvirran keskellä tätä ei läheskään aina muisteta eikä ymmärretä.
Tällä päivämäärällä, toukokuun 14. päivänä 1948 pääministeri David Ben Gurion julisti Tel Avivissa itsenäisen Israelin syntyneeksi. Se oli tapahtuma, joka on jättänyt lähtemättömän jäljen koko 1900-luvun jälkipuoliskon tapahtumiin, joka vaikuttaa väkevästi kauas 2000-luvulle ja jonka juuret olivat paitsi toisen maailmansodan kauhuissa, myös koko juutalaisuuden kolmetuhatvuotisessa historiassa.
Koko valtiollisen olemassaolonsa ajan Israel on pysynyt oleellisena osana päivittäistä uutisvirtaa, usein jopa kyllästymiseen asti. Ei ole olemassa toista pinta-alaltaan yhtä pientä aluetta, joka olisi yhtä herkeämättä huomion kohteena ja joka jakaisi mielipiteitä jyrkästi puolesta ja vastaan.
Silti tänään Israelin 60-vuotispäivänä voi kysyä, pitääkö maa yhä nähdä erityistapauksena vai valtiona muiden joukossa. Molempia näkemyksiä voi perustella, mutta vastaus edellyttää aina historian tajua. Israelin ja Palestiinan alueella nykypäivää ei ole olemassa ilman menneisyyttä. Juuri tämä ulottuvuus usein hämärtyy alueen ulkopuolella.
Natsi-Saksan aikaansaamiin mielettömiin juutalaisvainoihin murskaantui vuosisatainen ja ainutlaatuinen juutalainen kulttuuri Euroopassa, etenkin sen itäisissä osissa. Se oli kaikkineen ihmiskunnan historian suurin rikos, mutta sen kautta selittyy paljon Palestiinaan jo asettuneiden ja pian sinne tulvineiden juutalaisten uudisasukkaiden asenteesta. Loputon diaspora eli hajaannus oli päättymässä, kohtalo oli tulossa omiin käsiin.
Mutta tuota samaa hetkeä, vuotta 1948 ja sen tapahtumia muistetaan Lähi-idässä myös toisella sanalla: katastrofi. Sillä uutta Israelin valtiota ei perustettu tyhjiöön, vaan keskelle palestiinalaisten asuinsijoja. He joutuivat väistymään, ja näin oli kylvetty siemenet vaikeuksille, jotka jatkuvat polttavina yhä tänä päivänä.
Nykyinen Israelin valtio on hyvinvoiva, teknologisesti edistynyt ja demokraattisesti hallittu. Mutta se on pystyttänyt palestiinalaisalueiden vastaisille rajoilleen muureja, joiden toisella puolen kärsitään korkeasta työttömyydestä, köyhyydestä ja helposti ymmärrettävästä katkeruudesta. Kurjuutta lisää Israelin valvoma saarto.
Kaiken lisäksi Lähi-itä on hyvin erikoinen paikka siinä, että siellä on useita totuuksia. Kaikki kohtalot kietoutuvat yhteen, mutta asioita tulkitaan usein hyvin jyrkästi ja hyvin mustavalkoisesti. Eikä tulkitsijoistakaan ole pulaa, sillä sellaiset käsitteet kuten Israel, Palestiina, juutalaisuus ja islam pitävät sisällään valtavan kirjon erilaisia näkemystapoja.
Koko olemassaolonsa ajan Israel on elänyt ase kädessä. Se on ollut niin uhrin kuin hyökkääjän roolissa, ja jonkinlainen uhka tuntuu liittyvän koko valtion identiteettiin. Juuri nyt se ei niinkään liity palestiinalaisten iskuihin tai riitoihin rajanaapurien kanssa, vaan Iranin mahdollisiin ydinaseisiin. Lähi-idässä mikään osapuoli ei hevin pysty tekemään mitään, millä ei olisi maailmanpoliittista merkitystä.
On mahdollista, että Lähi-idän konflikti jatkuu ratkaisematta vielä vuosikymmeniä. Israelin vuosipäivä on silti muistutus siitä, että ratkaisua on aina yritettävä. Itsenäinen juutalaisvaltio oli kauan pelkkä haavekuva, mutta siitä tuli totta. Kyse oli tahdosta, ja tahdon avulla voidaan Lähi-itäänkin joskus löytää keino elää sovussa. Yhteinen tahtotila on kaikkien etu.