"Mikä oli olennaista 1960-luvun radikalismissa? Tätä kysymystä voi hyvin tarkastella rauhanliikkeen nousun valossa.
Rauhanliikkeen synty niin Suomessa kuin muuallakin on nähtävä 1950- ja 60-luvun taitteen kansainvälistä tilannetta vasten.
Minussa suurvaltojen jyrkentyvä vastakkainasettelu synnytti voimattomuuden tunteen: onko Suomella mitään mahdollisuuksia puolustautua ydinaseilla varustettua suurvaltaa vastaan.
Toisaalta presidentti Kekkosen syksyn 1961 noottikriisistä tekemä johtopäätös innosti meitä: ulkopolitiikkaa oli kehitettävä aktiivisen, aloitteellisen rauhanpolitiikan suuntaan. Näin rauhanliike kytkeytyi kansalliseen tilannearvioon.
Se rauhanliikkeen suuntaus, johon itse kuuluin, esiintyi avoimen vuoropuhelun merkeissä, argumentoiden ja kärjistäen, hakien vastakaikua valtarakenteista. Dialogi meidän ja intellektuellien upseereiden välillä on tästä hyvä esimerkki.
Kekkonen näki opiskelijanuorison radikalisoitumisen tarjoaman poliittisen mahdollisuuden. Hän otti nuoret suojelukseensa puheillaan ja Tamminiemen "lastenkutsuillaan", joita järjestettiin vuodesta 1961 al-kaen.
Nuoret toimivat sopivina ja halukkaina välikappaleina Kekkosen taistelussa vanhoillisia piirejä vastaan. Kekkosen tuki vahvisti meissä käsitystä omasta tehtävästämme etujoukkona ja siitä, että historia on meidän puolellamme.
Mauno Koivisto oivalsi radikalismin anarkistisen luonteen puhuessaan pääministerinä kesäkuussa 1968 näiden aatteiden olevan "vain ylensyöneen yhteiskunnan ilmavaivoja". Tämä sopi hyvin luonnehtimaan länsieurooppalaista vuoden 1968 opiskelijaradikalismia, joka oli vailla poliittista ohjelmaa.
Oli yksinkertaisesti hauskaa yhdessä.
Radikaalit selvänä vähemmistönä
On ollut helppo osoittaa, että Suomessa 1960-luvun radikaalit olivat vain pieni osa silloisista opiskelijoista, joiden suuri enemmistö "eli elämäänsä", keskittyen opintoihin ja osakuntakeskeiseen vapaa-ajan viettoon, kaikkeen sellaiseen, jota silloin vierastin.
Vielä pienemmäksi vähemmistöksi radikaalit jäivät koko nuorison keskuudessa, mistä mm. Rafael Paasio muistutti. Näin oli ja näin on aina ollut: yhteiskunnan muutos, niin kuin työväenliikkeen synty, on aina vaatinut oman etujoukkonsa. Sellaisissa ovat aikoinaan olleet niin porvarit, talonpojat kuin työläisetkin, kukin vuorollaan.
1960-luvun radikalismin syvimpänä juonteena pidän Kolben kuvaamasta traditiosta nousevaa uuden kansallisen tarkoituksen - national purpose - etsintää. Siihen pyrkivät edelläkävijät Salo, Tyyri, Lounela, Linkola, Skyttä.
Henkisesti poteroitunut, sodan edellisen sukupolven yhä hallitsema Suomi tarvitsi luovien voimien vapauttamista, isänmaan myyttien tuuletusta, yhteiskunnassa kasaantuneiden ongelmien avointa käsittelyä. Niin kuin Jouko Tyyri totesi, vain nuori polvi kykeni harjoittamaan väistämätöntä kansallista itsekritiikkiä.
Traditiosta ponnistaen 1960-luvulla noottikriisin kokenut nuori polvi omaksui Matti Klingen luonnehtimalla tavalla "yhteiskunnallisen radikalismin ja reaalipolitiikan".
Uuden kansallisen suunnan tavoittelu tiivistyi toisaalta Kekkosen ulkopolitiikan kannattamiseen ja kehittämiseen, toisaalta uuden poliittisen voimatasapainon ja eheytymisen tavoitteluun porvarillisen ylivallan aikakauden lähestyessä loppuaan. Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan opiskelijaliikehdinnästä poiketen suomalainen 1960-luvun radikalismi ei ollut mitään anarkistista "kukkaisvaltaa".
Meidän kulttuuriradikaalimme eivät olleet harmittomia hippejä, vaan tarkoituksellisesti vanhempaa polvea provosoivia, tahallaan huonosti käyttäytyviä hegemonian haastajia. Niin kuin kirjoitin Ylioppilaslehdessä Ylioppilasteatterista Lapualaisoopperan vuonna 1966, "siellä pilkataan vanhoja arvoja ja rakennetaan uusia". Uusia arvoja rakentavat radikaalit ponnistivat traditiosta, mikä merkitsi henkilökohtaisen osaamisen ja korkealle asetettujen tavoitteiden korostumista.
Murros jätti
pysyvät jäljet
Suurin osa radikaaleista kesyyntyi lopulta hyvinvointivaltion rakentajiksi ja puolueettomuuspolitiikan puolustajiksi. Sosialidemokraattien paluu hallitukseen johtavaksi voimaksi merkitsi ratkaisevaa askelta sukupolviliennytyksen suuntaan.
Suomalaisen radikaalisukupolven valtaenemmistö omaksui snellmanilaisen kansallisen perinteen ja välttyi ajautumasta yhteiskunnan ulkopuolelle. Traditio osoittautui vahvaksi, mutta murros jätti pysyvät jäljet.
Maltillisilla, sosialidemokraattisilla kuusikymmenlukulaisilla ei ole ollut mitään tarvetta peitellä menneisyyttään. He eivät kuuluneet mihinkään "ryhmään", jonka jäsenet Henrik Meinanderin luonnehdinnan mukaan "hankkiutuivat ylöspäin" hallinnossa. Taistolaisradikaalit puolestaan joko luopuivat aatteestaan tai piiloutuivat vihreään valepukuun.
Meinanderin luonnehdinta taistolaisista "kylähulluina" panee kysymään, miten taistolaiset tässä porvarillisessa legendassa muuttuivat vaarattomiksi, mutta sosialidemokraatit jatkoivat myyräntyötään? Toisaalta Meinander väittää taistolaisuudesta tulleen kotipaikka monille "aikansa näkyvimmille intellektuelleille".
Keitähän historioitsija mahtaa tarkoittaa, leniniläisiä fraaseja toistavia akateemisia palopuhujiako? Epäintellektuellimpaa joukkoa saa etsiä henkisestä historiastamme.
1960-luvun päätevuosi 1968 oli synkkä. Vietnamin sota kiihtyi, Yhdysvaltojen varustelumenot saavuttivat huippunsa ja sodan vastustus oli yleistä Länsi-Euroopassa, jossa Olof Palme asettui rauhanrintaman kärkeen. Suomessa sisäpoliittinen kehitys taittui, kun talouden realiteetit lopettivat vasemmiston juhlat Mauno Koiviston tullessa pääministeriksi.
Lopullisen iskun länsieurooppalaiselle vasemmistoradikalismille antoi Neuvostoliitto Tshekkoslovakian miehityksellään elokuussa 1968. Unelma ihmiskasvoisesta sosialismista Itä-Euroopassa kuoli siihen paikkaan.
Miehitystä vastaan osoitettiin mieltä, mutta 1960-luvun opiskelijaradikalismi oli jo juossut tiensä loppuun. Muuallakin kuin Tshekkoslovakiassa siirryttiin "normalisointiin". "Imperiumin vastaisku" nähtiin myös Länsi-Euroopassa, Suomi mukaan lukien. Se näkyi vasemmiston heikentymisenä, "repolaisen" Yleisradion loppuna, taantumuksen yleisenä vyörytyksenä.
Avoin
keskustelu kuoli
1960-luku siis päättyi 1968. Sen jälkeen opiskelijamaailma politisoitui tavalla, joka tappoi kulttuuriradikalismin ajalle ominaisen avoimen keskustelun. SKP:n vähemmistöön, Neuvostoliiton suojaan asettuneet taistolaisnuoret edustivat etujoukon irvikuvaa, oikeassa olevaa lahkolaisuutta.
Heidän tiensä oli parempi kuin Baader-Meinhof -ryhmän terrorismi Länsi-Saksassa, mutta taistolaiset tekivät opiskelijoiden yhteisöjen ja poliittisten nuorisojärjestöjen elämästä tylsää helvettiä pitkälle 1970-luvulle asti. Äärivasemmiston äärimmäinen siipi rähjäsi kapitalismia vastaan, mutta päävihollisekseen se otti sosialidemokraatit.
Monet meistä 1960-luvun radikaaleista liityimme sosialidemokraattiseen puolueeseen, mikä vaikutti merkittävästi SDP:n toimintaan.
Vuodenvaihteessa 1969-70 esiintynyt niin sanottu Pälkäneen liike purki radikaalien turhautumista uudistustyön hitaaseen edistymiseen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana. Tämä eräänlainen radikalismin lastentautivaihe tulee kuitenkin nähdä myös siinä valossa, että SDP:n nuori polvi karisti luteet omasta lipustaan. SDP:n läpi kulki muutamia kymmeniä opiskelijoita aina taistolaiseen peräseinään asti.
Sen jälkeen me paasiolaiset nuoret saatoimme keskittyä reformityöhön ja poliittiseen hegemoniataistoon. Meillä ei ollut mitään tekemistä 1970-luvun teinipolitiikan "yleisdemokratian" kanssa.
Minulla 1960-lukuun liittyy vahva nostalgian tunne. Tuota aikaa voi varmasti ihannoida liikaa, mutta siitäkin on yritettävä kertoa niin totuudenmukainen tarina kuin kykenee."
Paavo Lipponen
