50 vuotta täyt­tä­vä ohjaaja Liisa Mus­to­nen uskoo, että me­too-kes­kus­te­lus­sa on lä­päis­ty vasta pinta

Liisa Mustonen elää kiireistä syksyä. Heti Kolmen kimpan ensi-illan jälkeen hän suuntasi Tampereelle, missä hänen ohjaamansa Niskavuoren Heta nähdään ensi vuoden alussa.

Kuva: Markku Ulander

Ohjaaja Liisa Mustonen uskoo, että metoo-keskustelu on läpäissyt vasta pinnan.

50 vuotta

– Naisilta jää paljon tekemättä, koska he ajattelevat, että tehdäkseen jotakin pitää olla täydellinen.

Ohjaaja Liisa Mustonen lisää, että hänkin ehkä himmailisi edelleen, ellei elämän rajallisuus olisi tullut niin konkreettisesti päin naamaa perheen lomamatkalla tapaninpäivänä vuonna 2004. Varmaankin hän olisi palannut Teatterikorkeaan ilman tsunamiakin, mutta ei välttämättä niin pian.

– Se heitti kaiken uusiksi. Minulle teki hyvää, että ravisteltiin.

Mustonen uskoo, että häntä esti sama taakka kuin muitakin naisia.

– Kuinka paljon me laitatetaankin itsellemme kapuloita rattaisiin siksi, että voimme epäonnistua tai joku voi olla tykkäämättä tai arvostella. Voi olla, että sama koskee miehiäkin, mutta koen, että erityisesti naiset ovat kiinni perfektionismissa.

Mustonen valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi 1997 ja ohjaajaksi 2010. Hän on ollut kahdesti ehdolla Jussi-palkinnon saajaksi, ohjannut useille teattereille ja kirjoittanut osan ohjauksistaan itse.

Tällä hetkellä Helsingin Kaupunginteatterissa pyörii hänen ohjaamansa, ranskalaisen Clement Michelin kirjoittama komedia Kolmen kimppa. Seuraava näytelmä Niskavuoren Heta saa ensi-iltansa Tampereen Teatterissa tammikuun lopussa.

Vuosista, tutkinnoista ja töistä huolimatta epävarmuus ei ole kokonaan poistunut. Mustonen sanoo sen vuoksi joskus miettivänsä, onko koko ammatti sen arvoinen.

Mustonen ajattelee, että epävarmuus ei ole naisten itsensä syy, mutta samaan aikaan naiset ovat vastuussa sen murtamisesta.

– Se on tämä patriarkaalinen kulttuuri.

Se selittää Mustosen mukaan esimerkiksi sitä, miksi selvä enemmistö ohjaajista on miehiä.

– Kyllä se jotakin kertoo meidän kulttuurirakenteistamme, että käsikirjoituksissa, tuotannoissa ja ohjaajissa on niin paljon miehiä, miesten tarinoita, miesten näkökulmia.

Vaikka seksuaalista häirintää ja alistamista vastustava metoo-keskustelu on ollut elokuva- ja teatterialalla eräänlainen vallankumous, voi Mustosen mukaan yhtä lailla sanoa, että mitään ei ole tapahtunut.

– Naisten kiusa, alistaminen ja seksualisoiminen, ehkei sitä ole enää niin paljon. Mutta se ajattelu, että naisten aiheet ovat pieniä aiheita, elää edelleen. Paskapuhetta sanon minä.

Mustonen antaa esimerkiksi Niskavuoren Hetan, jonka tarina on hänen mukaansa ennen kaikkea poliittinen.

– Heta hylkää oman feminiinisyytensä ja käyttää vain maskuliinisuuttaan, mikä heijastaa tarkasti myös meidän aikaamme. Vaikka emme elä sisällissodassa, sota on kuitenkin läsnä meidän elämässämme: ei armoa, ei olemista, vaan loputonta tuottamista, pyrkimistä, täyttämistä ja väistämistä.

Kulttuurirakenteiden vinouma ei johdu vain siitä, että miehet osaavat paremmin ottaa tilansa, Mustonen ajattelee. Naiset muodostavat taiteessa ison yleisöjoukon ja voivat äänestää jaloillaan, millaista taidetta haluavat kuluttaa, hän sanoo.

– Me emme voi sysätä sitä vastuuta miehille. Se on ehdottomasti yhteinen työ purkaa sitä rakennetta.

Yhteinen on myös päämäärä. Naisten sivuuttaminen ja alistaminen ei lopu miesten syrjäyttämisellä, Mustonen sanoo.

– Tavoitteena ei ole, että me menemme kohti matriarkaattia (naisten valtaa), vaan kohti kumppanuutta ja kumppanuuskulttuuria.