Vammalassa järjestettävä
Rock´n´roll Jamboree
jatkuu 21. kesäkuuta saakka.
"No...sellainen naisellinen nainen. Muodokas ja sievästi pukeutunut."
Tämä ei ole seuranhakuilmoitus. Juolahtipa nyt vain mieleen kysäistä mieheltä, jolla on teryleenihousut ja tötterötukka, josko se nais-ihanne löytyisi akselilta tiimalasivartalo, punatut huulet ja pallokuosinen kellohame.
Mutta sen nyt olisi tietysti voinut päätellä siitäkin, että nopeusmittarin edustalla auton kojelaudalla keikistelee yksi Gil Elvgrenin pin-up-tytöistä.
Petri Karppinen ei ole niin kovin innostunut määrittelemään itseään tyylinsä ja mielenkiintonsa kohteiden perusteella, mutta koska joka asialle pitää olla joku nimitys, kutsutaan häntä fiftariksi. Ja se ei tässä tapauksessa ole sen tarkkarajaisempi määritys kuin henkilö, joka on hurahtanut 1950-lukuun.
Fiftareista - tai teddyistä, diinareista, rockabillyistä, rasviksista - puhuttiin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, jolloin Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen 50-luvun nuorisokulttuuri oli muodissa Suomessa.
Fiftarikulttuuriin kuuluivat olennaisesti 50-luvun rock´n´roll, saman aikakauden jenkkiautot sekä pukeutuminen, joka tavataan henkilöidä tv-sarja Onnen päivien Fonzieen.
Samoihin aikoihin ala-asteikäinen Karppinen kuunteli levyjä, joita levyautomaatteja korjaavan naapurin autotalli oli pullollaan. Sieltä iskostui sitten päähän se "perusrokimpi kama", kuten miehen oma määritelmä kuuluu. Karppisen stereoissa - jotka muuten ovat hifi-laitteet vuodelta 1958 - soi rock´n´rollia, rockabillyä, kantria ja rhythm´n´bluesia.
Musiikin kautta on sitten tullut kaikki muukin, 50-luvun design, sisustus ja vaatteet. Ja tietysti autot: Karppinen omistaa vuosimallin 1960 Buickin. Ja kyllä, se vaatii tavattomasti laittamista ja nielee kaksi kertaa enemmän bensaa kuin tavallinen auto.
"Mutta jos vertaa keskenään tavallista autoa ja tätä, niin onhan se ero selvä."
Koska radiosta ei tule mitään, mitä fiftarimusiikin ystävä viitsisi kuunnella, eikä toisaalta Buickin amerikkalaisesta radiosta mitään kuuluisikaan, Karppinen on asentanut radion sisälle kasettisoittimen. Ensimmäiseksi kasetiksi sinne hän on nauhoittanut pelkästään auton valmistusvuoden musiikkia. Niinpä tienkäyttäjää vastaan saattaa Oulussa kesäisin lipua kohtuullisen edustava otos vuodesta 1960.
Karppinen kertoo pohtineensa itsekin, mikä 50-luvun nuorisokulttuurissa oikein kiehtoo niin paljon. Vaikka 1960-lukua pidetään kaikenlaisen murroksen ja vapautumisen aikakautena, Karppinen näkee selviä merkkejä uskosta tulevaisuuteen ja parantuviin aikoihin jo suosikkivuosikymmenessään.
"Vapaa-aika lisääntyi, ja oli aikaa pitää hauskaa. Musiikki ja autoilu liittyivät kiinteästi siihen", hän sanoo.
"Eikä silloin laulettu yhteiskunnan ongelmista vaan perusasioista eli naisista, viinasta ja hauskanpidosta."