Keskustelu eläkeiän nostosta kuulostanee monen suomalaisen korvissa unettavalta taustakohinalta. Kun sitä on koko ajan, siihen ei enää kiinnitä huomiota.
Jos tuo kohina ei raatele korvia, niin hyvä. Eläkekeskustelu ei nimittäin pääty aivan pian. Tämän takaa se, että suomalaisten elinikä kasvaa koko ajan.
Tuo kehitys on tietysti upeaa. Näin etenkin, jos lisääntyneet elinvuodet tarjoavat kansalaiselle aktiivista ja tervettä aikaa.
Nyt syntyvän suomalaispojan elinajanodote on 77 vuotta, tytön 83. Elinajanodote kertoo kuitenkin alakanttiin sen, mihin ikään asti tämän hetken vauvat keskimäärin elävät. Näin siksi, että kuolleisuus alenee lääketieteen kehittymisen ja elintapojen kohentumisen takia todennäköisesti tästä eteenkinpäin.
Jos nykyinen kuolleisuuden lasku jatkuu, elinikäluvut muuttuvat häkellyttäviksi. Tutkija Mikko Myrskylä arvioi jokin aika sitten Tilastokeskuksen Tieto & trendit -lehdessä, että vuosina 1975--77 syntyneistä naisista viidennes voi olettaa elävänsä vähintään satavuotiaaksi.
Ja vielä: noina vuosina syntyneiden -- siis nyt 34--36-vuotiaiden -- poikien eliniän mediaani olisi 86 vuotta, tyttöjen 91. Mediaani on matalimmasta korkeimpaan perätysten asetettujen kuolinikien keskimmäinen luku.
Tulevaa konkretisoi myös tuoreessa haastattelussa työeläkeyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas. Hänen mukaansa kymmenen vuoden päästä jokainen suomalainen tuntee ainakin yhden satavuotiaan.
Joskus 1970-luvulla Apu-lehdessä oli juttu, jossa oli kaikkien sata vuotta täyttäneiden suomalaisten kuvat. Ne veivät toista sivua. Esimerkiksi vuonna 1975 satavuotiaita suomalaisia oli 33.
Tuorein Väestörekisterikeskuksen lukema satavuotiaiden suomalaisten määrästä on tämän kuun alusta. Luku oli 670. Nyt heistä pitäisi tehdä Apu-lehteen vankka liite tai kokonaan oma numero.
Mutta eläkkeistä. Tällä hetkellä suomalaisten keskimääräinen eläköitymisikä on melko tarkkaan 60 vuotta.
Melkoinen joukko viime vuosisadalla syntyneitä suomalaisia tulee siis saamaan eläkettä nelisenkymmentä vuotta. Ja vielä paljon, paljon suurempi joukko kolmekymmentä vuotta.
Mikä sen hienompaa kuin vaikkapa tilanne, jossa isoisän isä tai äiti pääsee kertomaan lapsuudestaan noin sata vuotta nuoremmille lastenlasten lapsille -- tai näiden lapsille.
Heti päälle pitää toivoa, että tuohon kunniakkaaseen ikään ehtineen joukon eläkkeille löytyy riittävästi maksajia. Se käsitys, että eläkkeelle jäävä on jo eläkkeensä maksanut, ei nimittäin pidä paikkansa. Kolme neljäsosaa siitä rahasta, josta eläkkeitä nyt maksetaan, tulee tämän hetken palkansaajilta ja työnantajilta.
Nyt maksettavista työeläkkeistä on etukäteen rahastoitu vain neljännes.
Eläkerahat kyllä saadaan riittämään yksinkertaisesti korottamalla eläkemaksuja. Se on jo menossa. Siirretään siis maksurasitusta entistä enemmän nuoremmille polville. Minä viisikymppinen kippaan ehkä vielä raskaan taakan omille lapsilleni.
Toinen tapa hoitaa ongelmaa on eläköitymisiän nosto. Sen ei tarvitse tarkoittaa uupuneen väen pitämistä väkisin töissä. Se voi tarkoittaa myös sitä, että eri tavoin kannustetaan työhaluista ja -kykyistä väkeä pysymään töissä pitempään.
On esimerkiksi täysin ristiriistaista, että samaan aikaan kun työnantajajärjestö EK perää eläkeiän nostoa, työnantajat työntävät alle kuusikymppistä työkykyistä väkeä eläkeputkeen. Sitäkin kuulee, kuinka muut työntekijät voivat asenteillaan savustaa kuusikymppisiä työkavereitaan pyörimään nuorempien edestä eläkeläistansseihin.
Jos eläköitymisikä ei nouse riittävän vauhdikkaasti työelämää ja asenteita kehittämällä, Suomessa tuskin vältetään eläkeikärajan yleistä nostoa. Se lienee väistämätöntä -- ja oikeudenmukaista.
Nyt tuo puheenaihe saa aikaan allergiareaktioita. Dogmaattinen vastustus vahvistaa samalla sitä näkemystä, että töissä on hirveää, ja sieltä pitää päästä pois niin varhain kuin mahdollista.