Ilahdun ihmisistä, joiden kanssa on jotain muutakin yhteistä kuin kaksijalkaisuus. Jotain salaista ja pientä yhteistä. Sellaista, joka ei näy päälle.
Tapaturmaisesti katkennut oikeanpuoleinen etuhammas yhdistää Jaanan kanssa. Hänen hampaansa lähti ikävästi nyrkin matkaan, omani hevosen kaatuessa ja jalustimen kalahtaessa hampaaseen. Molemmilla puuttuva osuus on korjattu muovilla.
Sama horoskooppimerkki kaverin kanssa on ihan kiva, mutta melko tavallinen. Ja kotipaikkakunnalla ainakin kahdella ikätoverilla oli tismalleen sama syntymäpäivä.
Tällä saralla varsinainen lottovoitto oli tutustua Neenaan, jolla on eri syntymävuosi, mutta sama aurinkomerkki, ja vieläpä sama nouseva merkki.
(Lienee turha mainita, että kosminen luonnekaksoseni on kerrassaan aikaansaava nainen! Ja tietysti tajuttoman älykäs, hurmaava ja ihanasti impulsiivinen?)
Suurin osa ystävistäni osaa laittaa kielen rullalle, ja tehdä kuperkeikan. Useimmilla on myös ulkoneva korvanlehti tai luonnontaipuisat hiukset. Muutama osaa liikutella korviaan tai nenäänsä ilman käsiä, yhtä monilla on ruskeat silmät.
Harvempi kuitenkaan osaa haukotella avaamatta suutaan. Ja siinä on taito, jota arvostan erityisesti sillä se vaatii muutakin kuin geenejä.
Oma harrastuneisuuteni alkoi, kun ala-asteen ylemmillä luokilla ei saanut haukotella tunnilla, jottei loukkaa opettajaa. Haukottelin kohteliaisuuttani suu kiinni noiden kahden vuoden aikana ne 30 000 kertaa, jotka vaaditaan siihen, että satunnainen ele muuttuu tavaksi.
Toista vastaavan haukottelutavan kannattajaa ei vain tullut vastaan. Kunnes viimein tapasin miehen, joka haukottelee kuten minä! Se hurmauskeino oli paljon tehokkaampi kuin rintalihasten värisyttely?
On tavallista, että siellä missä yksi avaa suunsa puhuakseen hieman pidempään, myös haukotellaan.
Silti yllätti, että viime viikonloppuna Asem-kokouksen perusteellisten avajaisten aikana maailman johtajat repivät leukojaan julkisesti. Tai ne repivät, jotka eivät nukkuneet. Ja jetlagin pahiten rasittamat vetivät porukalla hirsiä Messukeskuksen löhösäkeillä.
Tapaus kertoo joko ohjelman viihdyttävyydestä tai yleisön taustoista. Haukotelleilla ei tuon näytön perusteella ole vuosien kokemusta inhimillisyyksiä karsivista opettajista, kyläpäivien tanhunäytöksistä tai sahansoitannan kuuntelemisesta. Puhumattakaan juhlapuheista, joiden aikana elämä tuntuu kuulkaa pitkältä!
Asemin jälkeen seuraava suuri suomalaisen voimannäytön paikka on toukokuisissa Euroviisuissa, joiden teema päätetään lähiviikkoina. Jos päätös menee pieleen, saattaa käydä niin, että koko Eurooppa on ohjelman sisällöstä yhtä mieltä, haukottelutavasta viis.
Ainakin tiedetään mikä on vialla, jos Aasiaan iskee samaan aikaan ennennäkemätön puhuri?