Kun Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen ja Metsäteollisuus ry:n johtaja Arto Tähtinen neuvottelivat paperialan työriidasta, ilmassa oli välillä tulta ja tappuraa. Se oli aikoihin tiukin vääntö Suomen työmarkkinahistoriassa.
Kun vertailee paperin neuvotteluja 25 vuotta aiemmin Puolassa käytyihin tuponeuvotteluihin, huomaa äkkiä, että on neuvotteluja ja neuvotteluja.
Suomessa työriita alkoi, kun paperialan työehtosopimus meni umpeen. Puolan lakot roihahtivat, kun hallitus nosti elintarvikkeiden hintoja heinäkuun lopulla ja kun nosturinkuljettaja Anna Walentynowicz sai Gdanskissa elokuun alussa potkut. Syy: hän puolusti työpaikallaan omia ja työtoverien oikeuksia.
Vieläkään ei ole tarkkaan valjennut, mitä esityksiä papeririidan osapuolet löivät pöytään ja mitä neuvotteluissa tapahtui. Elokuussa 1980 tehtaiden välinen lakkokomitea räväytti Gdanskissa listan, jonka otsikko oli selkokieltä: 21 vaatimusta. Lakkokomitean ja Puolan kommunistijohdon Leninin telakalla käymät neuvottelut lähetettiin suorana telakka-alueelle kovaäänisten kautta. Duunarit olivat miehittäneet telakka-alueen; näin työnantajapuolen oli vaikea tehdä sen ajan työsulkua eli lähettää mellakkapoliisi valtaamaan alue.
Sen sijaan lakossa ollut Szczecinin telakka silloisen DDR:n rajan tuntumassa oli kuin linnoitus. Tämän kirjoittaja oli parina päivänä lakkotelakalla epäluuloisten lakkolaisten miesvartioinnissa.
Ahonen, Tähtinen ja valtakunnansovittelija Juhani Salonius tulivat neuvottelujen jälkeen tiedotusvälineiden eteen. Neljännesvuosisata sitten vei aikansa ennen kuin puolalaiset tiedotusvälineet edes kertoivat lakoista, edes puolueslangilla. Tieto kulki huhuina sekä ulkomaisten tiedotusvälineiden kautta.
Paperin osapuolet väänsivät viikkoja kättä juhannus- ja jouluseisokeista ja ulkopuolisen työvoiman käytöstä. Kun lukee uudelleen neljännesvuosisata sitten esitetyt puolalaiset tupovaatimukset, tavoitteiden välillä on valovuosia.
1. vaatimus: "On hyväksyttävä kommunistipuolueesta ja yrityksistä riippumattomat ammattiliitot vapaiden ammattiliittojen perustamisoikeutta koskevan kansainvälisen työjärjestön sopimuksen numero 87 mukaisesti, jonka Puolan kommunistihallitus on ratifioinut."
Asia on nykymaailmassa itsestäänselvyys, mutta 25 vuotta sitten kaikki oli vielä rautaesiripun takana toisin. Samaa voi sanoa toisesta vaatimuksesta: "On taattava lakko-oikeus sekä lakkolaisten ja heitä avustavien turvallisuus."
Loput 19 vaatimusta koskivat yhtä perustavanlaatuisia asioita. Lakkolaiset peräsivät muun muassa perustuslain takaamaa sananvapautta ja sitä, että tiedotusvälineet kertoisivat tehtaiden välisen lakkokomitean perustamisesta ja julkaisisivat 21 vaatimusta.
Ajan hammas on purrut joihinkin vaatimuksiin. Monet niistä koskivat kommunistijärjestelmän erikoisuuksia: erikoiskaupat vaadittiin poistettaviksi, liha ja lihajalosteet kortille ja muiden kuin ylijäämäelintarvikkeiden vienti kiellettäväksi.
Muutamat vaatimukset ovat eri tavoin ajankohtaisia, tai mahdottomia, vielä nykyäänkin. Lakkolaiset halusivat, että johtajiksi valittavilta vaadittaisiin ammattitaitoa, ei puolueen jäsenkirjaa. Eläkeikärajaksi vaadittiin naisille 50 ja miehille 55 vuotta ja äideille kolmen vuoden palkallista äitiyslomaa.
Periaatteellisesti tärkeimmät vaatimukset menivät läpi. Vaikka sotatila palautti välillä vanhan järjestyksen, 21 vaatimusta yhtä kaikki repivät rautaesiripun.