Kansanedustajat saattavat päästellä suustansa vaikka mitä, mutta ovat kyllä muuten ihan siivoa väkeä.
Ainakin istuntosalin tuolit näyttävät ensi silmäyksellä kuin pakasta vedetyiltä.
Eduskunta on häipynyt vaalilomalle, joten nyt on tilaisuus tutkia vähän tarkemminkin, millaisilta sijoilta maan päätökset kumpuavat. Vedetään esiin ensimmäinen istuin istuntosalin perältä.
Tummanvihreä nahka hohtaa himmeästi hämärässä valaistuksessa. Ei näy hikipilkkuja, ei sormenjälkiä käsinojissa, ei hankaumia takamuksen kohdalla. Edes kynän kärki ei ole hipaissut nahan pintaa.
Takarivin taavin jakarandajakkaraa ei ole ilmeisesti rymistelty tunnekuohuissa, sillä tuoli ei nirise eikä narise. Ensi kosketus istujaan on ylellinen, sileä ja viileä. Ympärillä huokuu tärkeä tunnelma.
Kunnia kalusteiden hienosta kunnosta kuuluu kuitenkin niiden suunnittelijalle, arkkitehti J.S.Sirénille (1889-1961). Kalusto ei ole korvattavissa, mutta se on korjattavissa. Eduskuntatalon puusepät tekevät sen huolella ja huomaamattomasti. Verstaalle viedyn tilalle kiikutetaan joku kymmenestä varatuolista, jotka teetettiin 1980-luvun suuren peruskorjauksen aikana.
Käyttö kuluttaa, ja onnettomuuksiakin sattuu. Menee jalka poikki tai jotain pienempää. Syyllisiä eivät ole senaattorit, jotka kiikkuisivat tuoleilla, vaan kokolattiamatto. Kun tuoleja jurrataan ees taas päivästä toiseen, yksi päivä tuolin jalka onkin kiinni löystyneessä wiltonissa, ja naps vain, siinä taittuu myös tiukkasyinen jakaranda.
Eduskunnan untuvikot aloittavat yleensä parlamentaarikon uran lohkonsa takarivistä. Hinku eteenpäin, kohti parasta tv-näkyvyyttää, on joillakin kuin vietti vaelluslohella.
Demarien Sinikka Hurskaisen esimerkiksi tiedetään marmattaneen paikastaan niin paljon, että ryhmän johtaja Jouni Backman siirtyi suosiolla istumaan taaemmaksi lopettaakseen jurputuksen.
Näin on julkkisten aikakaudella, mutta vielä 1960-luvulla oli päinvastoin. Silloin konkarien etuoikeus oli päästä suojaisille paikoille lehterin alle ja lähelle käytävän ovia.
Jakarandatuoliin istuja saa turvallisen asennon, mutta tunteeseen ei pidä unohtua. Senaattorin palli heiluu helposti neljän vuoden kulutuksesta, mitä jykevästä huonekalusta ei heti uskoisi. Mutta niin painava se ei ole, etteikö tarpeen tullen olisi kannettavissa pihalle, vaikka kesken istunnon.
Tämän sai kokea SMP:n puheenjohtaja, tullineuvos Veikko Vennamo vuonna 1974. Hän ei suostunut sulkemaan suutaan, vaikka puhemiehen nuija oli paukkunut halkeamispisteessä. Silloin ulos kannettiin äijä, ääni ja tuoli yhtenä pakettina.
Takarivin taavin ja hallituksen aition tuolit näyttävät ensi silmäyksellä identtisiltä. Ministerin noja on kuitenkin hieman korkeampi, eli sentään on jotain eroa.
Hallituksen aitiossa tuolit ovat kuin niillä ei olisi istuttu vähänkään vertaa, varsinkaan takarivissä seinän vieressä. Koeistuimeksi valitaan eturivistä ensimmäinen oikealta, pääministerin tuoli.
Hetkinen! Mitä ovat nämä jäljet istuimen käsinojassa? Onko istuja pahassa paikassa rutistanut käsipaikkoja rystyset valkoisena? Ovatko kynnet uponneet tuolin nahkaan?
Toisesta kulmasta katsoessa valo lankeaa eri tavalla. Painaumat ovatkin vain vähäisiä nirhaumia, jotka ovat syntyneet ilmeisesti tuolin osumista pöydän reunaa vasten.
Istahdus pääministerin tuoliin, ja kumma kyllä, ei tunnu oikeastaan miltään, vaikka onhan tämä ollut sentään monet kerrat se salin kuumin tuoli.
Pääministerin tuoliin osuu varjo oikealta yläviistosta. Korokkeella on eduskunnan valtaistuin, puhemiehen tuoli. Sen identtinen kaksonen, presidentin tuoli, on vielä talon vintillä, mutta tuodaan saliin valtiopäivien avajaisiin.
Puhemiehen tuolin korkean selkänojan simpukkamaiset puukoristeet ovat kuin korvat hörössä. Nyt noustaan ja istutaan niin korkealle kuin parlamentissa on mahdollista!
Tänne korokkeelle huipentuivat Paavo Lipposen (sd.) edustajavuodet. Nyt tuolille pyrkivät muun muassa Paavo Väyrynen (kesk.) ja Matti Ahde (sd.). Kultaornamentein koristettuun tuoliin on näin vaalien alla istutettu myös Sauli Niinistöä (kok.) ja Liisa Jaakonsaarta (sd.). Ilkka Kanerva (kok.) ja Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) ovat jo valmiiksi harjoitelleet korokkeella.
Isosta puhemiehestä, Paavo Lipposesta, ei ole jäänyt edes pientä painannetta istuimeen. Tuoli on siloinen, kultakoristeet loistavat ja tummien jalopuisten käsinojien lakka kiiltää niin, että jopa sormenjälkietsivä joutuisi kääntymään pois tyhjin toimin.
On aika huipentaa testi. Syvä sisäänhengitys, kuviteltu kumarrus saliin päin Riitta Uosukaisen (kok.) malliin ja polvien koukistus.
Tuoli on tukeva ja kantava. Vain yksi naispuhemies on käyttänyt korokkeena tyynyä, mutta arkkitehti Sirénin ajoista on suomalaisten keskipituuteen tainnut tulla sentti tai kaksi lisää. Myös keskimittainen nainen yltää valvomaan salia pöydän takaa.
Katse vaeltaa tyhjässä salissa vasemmalta oikealle, edestä takariviin, ja ensimmäinen mieleen nouseva ajatus on, että kappas vain, sali näyttää paljon pienemmältä täältä katsottuna.
Pöydällä on nuija, ja nyt olisi tilaisuus lyödä lujaa. Mutta vallan väristyksiä ei tulekaan. Tuntuu vain juhlalliselta. Paukauksen sijaan testin julistaa päättyneeksi varovainen "kops".
