Tuskin mikään lähihistorian vuosikymmen herättää niin paljon intohimoja kuin 1970-luku. Ei tarvitse kuin hieman rapsuttaa kollektiivista muistia ja jo alkaa tippua Kekkosta, Sorsaa ja Virolaista, Salt-sopimusta ja Etykiä, hätätilahallitusta ja elvytystä, protestivaaleja ja SMP:tä, metallin lakkoa ja opiskelijamielenosoituksia, Saksojen pakettia ja Vietnamin sotaa, tupo-sopimuksia ja öljykriisiä, YK:n pääsihteerikilpaa ja EEC-kiistaa, yya-juhlia ja Kostamusta, asevalvontaa, kilpavarustelua ja liennytystä, peruskoulua ja opintodemokratiaa, Zavidovoa ja UKK-poikkeuslakia, Valcoa ja metroepäselvyyksiä, rötösherrajahtia, punkkia ja Koijärveä, maastamuuttoa ja voivuoria, juurettomuutta ja siirtolaisuutta, paketissa olevia peltoja ja betonilähiöitä Vain muutaman ilmiön mainitakseni.
Viime vuosien mielipidekeskustelussa ja tutkimuksessa on ryhdytty arvioimaan 1970-luvun merkitystä historiassamme. Vuosikymmen huipensi Suomen sotien jälkeisen kehityksen. Moni kansallinen kysymys kietoutui kansainväliseen ja toi sisäpolitiikkaan ulkopoliittisia jännitteitä. Poikkeuksellinen sähköisyys jätti jälkensä monen mieliin - poliittisesta tai ideologisesta suuntautumisesta riippumatta.
1970-luku näyttäytyy "poliittisena" vuosikymmenenä. 1970-luvun Suomessa jo noin 40 prosenttia kansalaisista oli elänyt rauhan aikaa. Tilanne vaikutti politiikan odotuksiin. Ensimmäiset Kekkosen aikana syntyneet tulivat teinipolitiikkaan ja vuosikymmenen lopulla myös äänestysikään. Suhde politiikkaan muuttui. Puolueista tuli modernin yhteiskunnallisen kehityksen takuuvoimia ja puoluetoiminnasta aikaansa seuraavan ihmisen tunnus.
Kylmän sodan maailma oli mustavalkoinen ja selkeä. Hyvä näyttäytyi hyvänä ja paha pahana. Oli helppo ottaa kantaa puolesta ja vastaan.
1970-luvulla yhteiskunnan sosiaalinen perusta muuttui. Suuret ikäluokat olivat kouluttautuneet ja olivat jo ammateissa. Maatalousväestö väheni, palveluselinkeinot voittivat. Suomi sivuutti lähes hyppäyksellä eurooppalaisen teollisuusvaiheen. Todellinen kaupungistuminen alkoi, ja se jatkuu yhä.
Suunnitteluideologia läpäisi yhteiskunnan kaikki tasot. Yhteiskunta nähtiin tehokkaana koneena, joka vaati toimiakseen asianmukaista ohjausta. Muistatteko käsitteet "kokonaisvaltainen ratkaisumalli", "keskusvaltaisuus", "valtiokeskeisyys" ja "julkinen sektori"? Ne löivät itsensä läpi 1970-luvulla.
Globaalitalouden kriiseistä ja työttömyydestä huolimatta suomalaisten elintaso saavutti huippunsa. Bruttokansantuote kasvoi ja vauraus lisääntyi. Kuluttajuus nousi käsitteistöön samalla kun ensimmäiset supermarketit korvasivat kylä- ja korttelikauppoja. Peruskoulu avasi opintien kaikille ja kaikkialla, sosiaalisesta taustasta ja sukupuolesta riippumatta. Tiedon ennen kokematon runsaus vyöryi kaikkialle, ja vuosikymmenen avainsanaksi nousi tiedostaminen. Tottumattomuus infotulvan käsittelyyn lisäsi tietämisen tuskaa.
Ristiriita oman turvallisen maailman ja suurten kansainvälisten ongelmien välillä lisäsi ahdistusta. Se loi edellytykset suoralle demokratialle, lakoille, mielenosoituksille ja joukkovoiman käytölle. Iso "me" korvasi pienen "minän". Kollektiivisten liikkeiden suuri syli oli monille turvasatama aikana, jolloin perinteinen oli murentumassa. Suuret liikkeet niin oikealla kuin vasemmalla elivät voimansa tunnossa.
On syytä muistaa - toisin kuin nykykeskustelusta voisi uskoa - että kaikki eivät radikalisoituneet tai "taistolaistuneet". Merkittävä osa nuorista ja vähän vanhemmistakin hakeutui keskustaan ja oikeistoon hakemaan aatteellista kotia. Myös he ovat tutkimuksen arvoisia.
Järjestökeskeisyydestä muodostui vuosikymmenen tunnus. Teinikunnat ja kouluneuvostot pullistelivat, puolueiden piirijärjestöt olivat voimansa tunnossa, solidaarisuusyhdistykset ja kulttuuriliitot kukoistivat. Aktiivisuus tempaisi mukaansa kaikki vauvoista vanhuksiin marssimaan, toimimaan, vaatimaan, vetoamaan, julistamaan ja organisoimaan.
Kulttuurisesti vuosikymmen kääntyi nostalgiaan. Joukot löysivät uudestaan "kansan", katoavan työväenluokan, sen elämäntavan, miljööt ja arvot. Folklore ja viihde läpäisivät kaikki kansankerrokset ja syntyi kesäfestivaalien Suomi. 1970-luku oli Irwin Goodmanin ja joukkoliikenteen vuosikymmen.
Historiantutkimuksen suuriin teemoihin kuulu kysymys siitä, milloin eri aikakaudet "alkavat" ja "loppuvat". Poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen muutosten kypsyminen vie usein aikaa, jos vallankumouksen vaikutusta ei oteta lukuun. Tiedämme varmasti, että 1960-luku ei alkanut vuonna 1960 eikä 1970-luku päättynyt vuonna 1979. Muutoksen lisäksi historiassa elää jatkuvuus. Nykyaika koostuu monien eri vuosikymmenten aikana muotoutuneista perinteistä.
Historiallisen muistin käsite on tärkeä. Se koskee niin yksilöiden, perheiden ja sukujen "muistamista" kuin laajemmin yhteisöllistä muistia. Historiatietoisuuteemme vaikuttavat monet tekijät - ei vain kouluopetus kuten monet näyttävät luulevan. Tarve historiaan elää jokaisessa ajassa. Jokainen aika myös löytää samaistumiskohteen historiassa, aikakauden, joka tuntuu läheiseltä, tutulta ja kiinnostavalta. Historia on käyttötiede, joka sallii surffailun eri aikakausilla.
On monia syitä siihen, miksi 2000-luvun alussa ei samaistusta 1970-lukuun. Katselen hieman surullisena omien lasteni ja opiskelijoideni individualistista, suorituskeskeistä maailmaa. Sen täyttävät yhdenmukaistava, globaali populaarikulttuuri, erotisoitunut viihdemössö, tietotekniikka, nettisuhteet, kännykkäseurustelu ja musiikkitelevisio. Kaikkea on tarjolla paljon, heti, tässä ja nyt - nautintoaineita, seksuaalisuutta, väkivaltaa, paljasta pintaa, valmiita sukupuolirooleja.
Suon itselleni joskus kaipuun nuoruuteni vuosikymmeneen, 1970-lukuun. Ylilyöntien ohella siihen kuului ihanteellisuutta, välittämistä, solidaarisuutta, kollektiivista huolta ja rakkautta, maailmanparannusta, keskusteluja, pyrkimistä älyllisyyteen, toimintaan, vastuuseen ja vapauteen. Jos sallitte, alkaa olla 70-luvun maineen palautuksen aika.