Mao, Marx ja Marcuse. Tuossa kolme m-kirjaimella alkavaa nimeä, joihin tiivistyy myyttiseksi muistelun kohteeksi kohotettu vuosi 1968.
Vappuna 40 vuotta sitten moni vannoi Suomessakin heidän nimiinsä, vaikka nuorison toiminta ei meikäläisittäin yltynyt samaan vauhtiin kuin Pariisissa, Prahassa tai Berliinissä.
Kolmikosta saksalaissyntyisellä filosofilla Herbert Marcusella oli liikehdintään elävin vaikutus. 1960-luvulla Marcuse köpötteli kalifornialaisen yliopiston pihamaalla ja moitti kulutusyhteiskuntaa pinnalliseksi ja vieraantuneeksi. Kaikki meni synkkään suuntaan.
Protestin aalto löi ylitse läntisen maailman. Ihmiset kaduilla ottivat kantaa, vaativat muutoksia, nakkelivatpa polttopullojakin. Kärjessä olivat opiskelijat. Puolassa poliisia sanottiin maailman sivistyneimmäksi kun he joutuivat päivittäin rynnäköimään yliopistoihin.
Seurauksena oli todellisia ja näennäisiä uudistuksia, joita Mark Kurlansky listaa kirjassaan uuvuttavana rönsynä nippeli nippeliltä.
Moni vallanpitäjä luuli nuorison liikehdintää maailmanlaajuiseksi salaliitoksi. Ranskassa se tulkittiin KGB:n järjestämäksi, Neuvostoliitossa CIA:n. Meksikossa mentiin pisimmälle. Presidentti korosti touhun olevan kommunistien salajuoni, jota ohjaa CIA.
Näin ei ollut. Kurlansky korostaa, ettei toiminta ollut missään päin suunnitelmallista. Pariisin, Berliinin tai New Yorkin radikaalit eivät punoneet keskenään sommitelmia toiminnasta.
Yhdistävää ideologiaa tai teknologiaa, internetiä, ei ollut. Kapinoivat kaupungit olivat henkisesti kaukana toisistaan, olkoonkin että Marshall McLuhan kehitteli niihin aikoihin teoriaa alati kutistuvasta maailmankylästä.
Järjestelmällisyys ei ollut muutenkaan mielenosoittajien vallitseva ominaisuus. Chicagon häsäkässä mukana ollut Abbie Hoffman muistelee, etteivät aktivistit kyenneet sopimaan edes lounaasta keskenään. "Vuodessa 1968 oli ainutlaatuista se, että ihmiset kapinoivat hyvin erilaisia asioita vastaan", Kurlansky kirjoittaa.
Tshekkoslovakiassa haettiin sananvapautta ja demokratiaa. Ranskassa haluttiin mullistaa yliopistorakennetta. Ja jos Yhdysvalloissa marssittiin Vietnamin sotaa vastaan, niin Egyptissä opiskelijat nosti mellakkaan päinvastainen tilanne, maan nöyryyttävä sotamenestys Israelia vastaan. Opiskelijaradikaalit taistelivat sodan puolesta.
Yksi yhteinen tekijä kumminkin löytyy: halu kapinoida sotasukupolven autoritaarista valtaa vastaan. Siihen nuoret tarttuivat.
Marcuselta oli kaivettavissa esille kapinointiin sopiva teoreettinen ohje. Filosofin mukaan "vallankumous saattaa olla ainut tie aitoon vapauteen". (Ja tuo saattaa olla vaikeasta kirjoitustyylistään tunnetun Marcusen kaikkein ymmärrettävin lause.)
Prahassa ja Bratislavassa "aito vapaus" sai synkän lopun, kun Varsovan liiton tankit pysäyttivät puoluejohtaja Alexander Dubcekin luotaaman kehityksen. Ihmisiä tapettiin, vangittiin ja karkotettiin. Osa joutui pakkotyöhön mielenosoituksista tuttuun paikkaan. Tohtorit ja filosofian ylioppilaat lakaisivat pian katuja.
Meksikossa sotilaat lopettivat levottomuudet kerralla ennen olympialaisia. Mielenosoittajat ahdettiin aukiolle ja heitä ammuttiin. Kurlanskyn kirja herättää kysymyksen, millainen on yhteiskunta, joka ampuu nuorisonsa.
Ajan saatossa vuodesta 1968 on tehty kaunis sukupolvitarina, jossa yhteen kerääntynyt väki oivalsi jotakin suurta. Ehkä todellisuus ei ole tarinan veroinen. Tapahtumat vain vyöryivät. Historiallisesti ne asettuivat paikalleen vasta myöhemmin.
Silti parikymppiset pistivät liikkeelle hankkeita, jotka vaikuttavat tänäkin päivänä. Esimerkiksi yliopistodemokratia, tasa-arvon vaatimus, kansalaistottelemattomuus, vähemmistöjen oikeudet.
Suomessa on edelleen käypää kulttuurista valuuttaa ilmoittautua vanhan valtaajaksi marraskuulta 1968. Tällä laskutavalla heidän määränsä saadaan likemmäs sataa tuhatta.
Vuoden 1968 henki ja perinne leimahtivat kirkkaina - ja kenties viimeisen kerran - Euroopassa 1990-luvun alussa. Tuolloin toisinajattelijoiden keskitysleiriltä näyttänyt itäblokki mureni hallitus hallitukselta kansalaisten vaatimusten edessä. Maailma muuttui. Siemen oli laitettu itämään kesällä 1968.
Miksei myös Kemijärven massaliike ole jatkoa vuoden 1968 tavalle kohottaa näkemyksiä valtakunnalliselle päivälistalle.