Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.
Toukoa tehdessä tulee kylväjän laskeutua polvilleen siemensäkin viereen aina kun uutta siementä vakkaan ottaa. Näin opetti vanha kansanviisaus. Sitä täydennettiin 1990-luvulla lisäyksellä: samalla tulee sinun kumartaman Brysseliin päin!
Tätä kirjoitettaessa ei ole tiedossa, ovatko kumarrukset auttaneet ja miten ministeri Anttilan neuvottelut EU:n maatalouskomissaarin kanssa ovat sujuneet. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, Suomi saavuttaa samanlaisen torjuntavoiton kuin EU:n sokeriuudistuksen osalta. Rökäletappion. Siihen suuntaan viittaavat julkisuuteen tarkoituksellisesti vuodatetut ennakkotiedot. Niiden mukaan Etelä-Suomen 141-tuen suuruudeksi olisi varmistumassa 94 miljoonaa euroa. Kun hallitus ja MTK esittivät komissaarille 129 euron pakettia, pudotusta olisi 27 prosenttia ja jatkossa lisää.
Maatalous ja sen tulevaisuus on ollut erityisen herkkä kysymys Suomelle joka kerta, kun se on jonkinlaisesta integraatiojärjestelystä neuvotellut. Yleensä maatalous on pyritty jättämään koko neuvottelupaketin ulkopuolelle ja kansalliseen määräysvaltaan. Sitä alttiimmin mitä lähemmäs nykyhetkeä on tultu, koska kysymys ei ole enää pelkästä maataloudesta vaan toiminnasta, jonka harjoittamisessa tapahtuneet muutokset säteilevät kerrannaisvaikutuksina laajemmalle kuin ehkä osataan kuvitellakaan.
Ratkaiseva koitos käytiin helmi-maaliskuun taitteessa 1994. Kysymys oli silloin perimmältään Suomen EY-jäsenyydestä. Esko Ahon johtama hallitus ajoi sitä kuin käärmettä pyssyyn huolimatta pääministerin oman puolueen kenttäväen torjuvasta kannasta. Aho tiesi, että jäsenyys ei tule kansanäänestyksessä hyväksytyksi, jos kepun äänestäjät asettuvat sitä vastaan. Siksi hänen oli pakko osoittaa, että suomalaiselle maataloudelle taataan sellaiset suoja- ja tukijärjestelyt, että sen elinkelpoisuus säilyy vielä jäsenyyden toteuduttuakin.
Tavoitteeksi asetettiin tukipaketti, jonka takuumieheksi pääministeri asettui. Komissio suhtautui siihen alun alkaen torjuvasti. Tänä päivänä kiistellään siitä, sovittiinko neuvotteluissa vain siirtymäajan tuesta, kuten komissio väittää vai vakavien vaikeuksien hyvittämisestä, kuten suomalaiset todistelevat.
Kun pari vuorokautta taukoamatta kestäneet neuvottelut päättyivät, suomalaisneuvottelijat olivat siinä käsityksessä, että vakavien vaikeuksien tuki - sittemmin artikla 141 - oli sovittu luonteeltaan pysyväksi, jos suomalaiset pystyvät osoittamaan vakavat vaikeudet. Tämän ovat neuvottelijoina toimineet ministerit Heikki Haavisto ja Pertti Salolainen vahvistaneet. Komission taholta ei kiistetty tulkintaa, mutta muutaman vuorokauden kuluttua suomalaisille tuotiin paperi, jossa todettiin tukien tulleen sovituiksi määräaikaisina ja alenevina. Kun neuvottelijat nostivat asiasta haloon, komissio vähätteli kannanottoaan vain taktisena siirtona. Yhtä kaikki tuki kirjattiin myöhemmin liittymissopimukseen siirtymäkausimenettelynä.
Jään kysymään, kuka petti ketä ja miksi? Neuvottelijoiden muistia ja rehellisyyttä tässä asiassa en epäile. Mutta onko niin, että pääministeri, jonka täytyi olla tietoinen tästä edestakaisin veivaamisesta, tarkoituksella vaikeni siitä julkisuuteen päin, jotta kyllä-äänten enemmistö kansanäänestyksessä turvattaisiin? Höynäytettiinkö kansalaisia ja nimenomaan ratkaisevassa asemassa olevia kepun äänestäjiä?
Viime aikoina on vaadittu arkistojen avaamista "suomettumisen ajan rikosten" paljastamiseksi. En saata ymmärtää, miten jonkun Tiitisen listan julkistaminen vaikuttaisi rivikansalaisen elämään. Sen sijaan EY-neuvottelujen viimeisen illan ja sitä seuranneiden hallituksen toimien vaiheista kertova materiaali sietäisi tuoda julkisuuteen viimeistä lappusta myöten. Sen verran epäselvyyttä asiaan näyttää liittyvän - mahdollisesti tietoista harhaan johtamistakin - ja se koskettaa välillisesti jo suurta osaa suomalaisista.
Kansanedustaja Urho Kekkonen totesi vuonna 1943 - sodan vielä jatkuessa - että "meidän on jo tässä vaiheessa syytä pitää mielessä, että Suomen maatalous joutuu rauhan tullen taistelemaan niin ylivoimaista ulkomaista kilpailua vastaan, että maatalous tarvitsee menestyäkseen kaiken sen suopeuden, mitä maassa on". Kuinka oikeassa hän olikaan, saattaisivat tänään todistaa ne kymmenet tuhannet teollisuuden ja kaupan työntekijät, jotka saavat välillisesti elantonsa siitä, että maata vielä viljellään ja karjaa kasvatetaan täällä Pohjantähden alla.
Sen suopeuden laita tosin on niin ja näin. Siitä antoi äskettäin kouriin tuntuvan esimerkin Paavo Lipponen, joka televisiossa rähähti, että: "Eteläisen Suomen kansallinen 141-tuki on alun perin sovittu väliaikaiseksi. Näin se vain on!"
Jonkinlaista heräämistä ilmeisesti kuitenkin on tapahtumassa. Suomen pehmeys EU-neuvotteluissa lähentelee jo tyhmyyttä, laukaisi europarlamentaarikko Ville Itälä taannoin ja jatkoi: "Jos maatalousministeri hakee vielä yhden niin sanotun torjuntavoiton, voidaan sanoa hyvästi Suomen maataloudelle. Se on lähellä." Itälä myönsi havainneensa vasta, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja tuntevansa itsensä sen vuoksi hölmöksi.
Se on paljon sanottu, kun tunnustuksen tekee Suomen EU-myönteisimmän puolueen entinen puheenjohtaja ja nykyinen edustaja europarlamentissa.