Tuleva syksy on Jutta Urpilaisen vihoviimeinen etsikkoaika ottaa paikkansa SDP:n johdossa ja uskottavana pääministeriehdokkaana.
Lauantaina 110 vuotta täyttäneen Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen historia on perinteikäs ja kunniakas. SDP on ollut itsenäisen Suomen johtavia puolueita. Sillä on ollut tärkeä rooli, kun sisällissodan ja sotien runtelemasta Suomesta on rakennettu pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja tietoyhteiskuntaa. Puolue on tuottanut nimekkäitä, valtiomiessarjaan nousseita johtajia: Väinö Tanner, Rafael Paasio, Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen...
Tällaista historiaa vasten nykyinen ja tätä menoa helposti tulevakin sosiaalidemokraattinen puolue näyttää tahdottomalta ajopuulta, johtajattomaltakin. "Unelmahötöksikin" sanottu nykyaate näyttää innostavan kansalaisia vieläkin vähemmän kuin muiden puolueiden. Puolue ei ole itse tunnustanut tätä ja katsoo, ettei ongelma ole viestin sisällössä, vaan siinä ettei viesti mene perille. Viesti on jäänyt menemättä perille jo niin pitkään, että sen sisältöäkin voisi tutkia kriittisesti.
Jutta Urpilainen on johtanut puoluetta nyt reilun vuoden. Urpilainen on koko ajan sanonut, että hänen päätavoitteensa on vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Uusi johtaja tarvitsee aina sisäänajoaikansa. Urpilaisella on ollut omansa, ja hänellä olisi ollut jo tilaisuuksia osoittaa johtajuutta ja vetää linjaa. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut.
Kun Urpilainen on ollut vaiti, muut demarit ovat olleet äänessä sitäkin enemmän. On oireellista, että tiedotusvälineissä haastatellaan politiikasta ja SDP:n linjasta suurin piirtein kaikkia muita kuin Urpilaista. Kokenut Antti Kalliomäki innostui Kalevan haastattelussa 27.7. panemaan liikkeelle kesäkeskustelun siitä, että SDP:n tulisi luopua hallitusyhteistyöstä keskustan ja kokoomuksen kanssa ja pyrkiä valtaan punavihreän rintaman kärjessä.
Ajatuksesta ovat innostuneet vasemmistoliiton lisäksi jotkut demarit mutta ennen kaikkea keskusta ja kokoomus, joille Kalliomäen avaus oli taktisesti tervetullut sammakko. Jos SDP valitsee itse itseään pois mahdollisena hallituskumppanina, suurimmat porvaripuolueet voivat surutta jatkaa yhteistyötä jos vain vaalitulos sen vähänkin sallii.
Koska Urpilainen ei ole itse viheltänyt levotonta keskustelua poikki, sitä yritti Paavo Lipponen. Kolumnissaan (Turun Sanomat 7.8.) Lipponen ampui Kalliomäen ääneen ajattelun seulaksi. Lipponen on selvästi nähnyt, että hänen alusta alkaen tukemalleen Urpilaiselle voi käydä äkkiä huonosti. "Milloin SDP:n äijät lopettavat jurnutuksensa ja alkavat tukea puolueen puheenjohtajaa sen sijaan, että vaikeuttavat hänen toimintaansa? Käsillä on viimeinen hetki vetää rivit kokoon, ensi vuonna se on jo myöhäistä", Lipponen kirjoitti.
Alkava politiikan syksy on Urpilaisen kannalta ehkä jo vihoviimeinen tilaisuus ottaa itselleen tarjolla oleva oppositiojohtajan rooli. Talouslama, budjetti ja vaalirahoituskeskustelu tarjoaisivat yllin kyllin mahdollisuuksia tehdä näkyvää ja uskottavaa politiikkaa. Puheenjohtajana hän on SDP:n ehdokas pääministeriksi. Vertailussa Matti Vanhasen ja Jyrki Kataisen rinnalla Urpilainen on tällä hetkellä köykäinen.
Oppositiossa olisi nyt tilaa, sillä sen sanavalmein edustaja, perussuomalaisten Timo Soini siirtyy Brysseliin. Jos Urpilainen ei onnistu, oppositiojohtajan viitan nappaa vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Oppositiopuolueet jäävät julkisuudessa muutenkin hallituspuolueiden varjoon, ja jos Urpilainen jää näkymättömäksi oppositionkin riveissä, hänen on vaikea esittäytyä vakavasti otettavana pääministeriehdokkaana.