Syyskuun 11. päivä, huomisen päivämäärä, on syöpynyt aikakirjoihin kahden hyvin dramaattisen tapahtuman vuoksi. Molemmille on yhteistä, että pitkään valmistellun tapahtumaketjun huipentuma tuli iskuna ilmasta, ja molemmat ovat vaikuttaneet hyvin syvästi sekä omaan maahansa että koko aikakauden historiaan.
Vuonna 1973, tasan 30 vuotta sitten, kaksi Chilen ilmavoimien hävittäjää teki kymmenen kierrosta maan presidentinpalatsin Monedan yläpuolella. Jokaisella kierroksellaan ne pommittivat palatsia, ja lentokoneiden jälkeen tulivat panssarivaunut. Useimmat hallituksen työntekijät pakenivat palatsista, presidentti Salvador Allende ei. Hänet kannettiin sieltä kuolleena pois.
Tämän tapahtuman 30-vuotispäivää vietetään Suomessakin erilaisin tapahtumin. Asialla näyttävät olevan etenkin ne, jotka luultavasti muistavat Chilen hyvin nuoruudestaan. Kun oman iän myötä mitään omakohtaista tunnekuohua noihin aikoihin ei liity, Chilen vallankaappauksen vaiheita on ollut oudon kiehtovaa lueskella jälkikäteen. Latinalaisessa Amerikassa on nähty kymmeniä sotilaskaappauksia, mutta tämä oli selvästikin oma lukunsa, vedenjakaja.
El pueblo unido jamás será vencido. Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Mutta niin vain voi, eikä se kansakaan tainnut olla yhtenäinen.
Chile oli demokraattinen, koulutettu, mutta jyrkästi jakautunut maa. Vuoden 1970 vaaleihin vasemmisto yhdistyi ja nosti sosialistin, Salvador Allenden valtaan.
Nyt vaaleilla valittu vasemmistolaispresidentti on vallassa pitkin Etelä-Amerikkaa - Chile, Argentiina, Brasilia, Venezuela - eikä se ketään hätkäytä, mutta vuoden 1970 maailma oli toinen. Se oli Vietnamin sodan ja Neuvostoliiton aikaa, eikä Kuuban Castrokaan ollut mikään täriseväpartainen vanhus. Vuonna 1971 Castro kiersi Allenden kanssa Chileä peräti 23 päivän vierailulla.
Maassa oli tekeillä demokraattinen sosialistinen vallankumous, mikä oli ennenkuulumatonta. Mutta vasemmisto oli jakautunut ties minkälaisiin ryhmä- ja kuppikuntiin, ja oikeisto oli yhä hermostuneempi. Eikä vain oikeisto. Washingtonissa oltiin kaikkein hermostuneimpia.
Kun tuosta ajasta kertovia tekstejä lueskelee, näkee että Allenden mahdollisuudet olivat äärimmäisen pienet. Hän käveli köydellä. Vallankumous radikalisoitui koko ajan, niin kuin niillä on tapana. Niin tekivät sen vastustajatkin. 11. syyskuuta 1973 tapahtui sitten se, mikä oli ollut tulossa jo pitkään. Mutta siirtyminen kenraalivaltaan CIA:n tuella tapahtui äärimmäisen rajusti ja verisesti, tuhansien kuolleiden kansalaisten ja tapetun presidentin kautta. Chile syväjäädytettiin.
Tämä ei ollut terrorismin vastaista taistelua. Tämä oli valtioterrorismia, ja tehokasta sellaista. Juntan johtaja Augusto Pinochet teki tehtävänsä. Nyt hän välttää tuomiot ihmisoikeusrikoksista vain huonon terveytensä vuoksi.
Mikä lopulta on pysyvää? 30 vuotta myöhemmin Chile on taas demokraattinen maa, jossa Allenden entinen ministeri on presidenttinä. Rikkaita on yhä vähän, köyhiä paljon. Diktatuuri jotenkin suli pois, ja takaisin palailleet pakolaiset sanovat haastatteluissa järjestään, että maa on muuttunut. Se on vain yksinkertaisesti toisenlainen.
On mahdoton tietää, mihin Allenden Chile olisi päätynyt. Sitä vaihtoehtoa ei ollut olemassa.
Syyskuun 11. päivä pommit 1973 panivat liikkeelle vallankaappauksen, jossa tapettiin runsaat 3 000 ihmistä. Osapuilleen saman verran kuoli syyskuun 11. päivä terrori-iskuissa 2001. Toinen tapahtumasarja sai alkunsa amerikkalaisten selvällä myötävaikutuksella, toisessa he olivat itse uhreja.
Mutta on olemassa toinenkin näkökulma. Tapahtumat 30 vuotta sitten pysäyttivät demokraattisen sosialistisen vallankumouksen. Tapahtumat kaksi vuotta sitten taas saattoivat suuresti vauhdittaa demokraattista oikeistolaista vallankumousta. Muillakaan käsitteillä on vaikea määritellä sitä muutosta, jonka presidentti George W. Bushin hallinto on lyhyessä ajassa saanut aikaan.
Iskujen aiheuttamaa aitoa järkytystä Yhdysvalloissa on ilmeisesti täältä katsoen vaikea tajuta. Euroopan melskeissä tapettujen määriä on väliin laskettu miljoonissa. Mutta Amerikassa tällaisen trauman käsittely on vaikeaa, varsinkin kun se tuli kirjaimellisesti salamana kirkkaalta taivaalta.
On silti hämmästyttävää, millä tavoin Bushin syvästi ideologinen hallinto pystyi käyttämään tilannetta hyväkseen. Hallituksen tekojen arvostelu saatiin vaikuttamaan epäisänmaalliselta, tehtiinpä sitten mitä tahansa. Ja tekoja on riittänyt: sotilaallisen voiman yltiöpäinen lisääminen ja käyttö, kaiken kontrollin lisääminen terrorismin vastaisen taistelun varjolla, suurituloisia ja öljy-yhtiöitä suosivat täyskäännökset talous- ja energiapolitiikassa, kansainvälisten sopimusten unohtaminen ja niin edelleen.
Ilman soraääniä tämä ei tietenkään tapahdu, ei enää tässä vaiheessa. Amerikkalaisestakin julkisuudesta on helppo löytää erittäin purevaa kritiikkiä. Mutta ratkaisevaa on, että nuo päätökset on tehty, ja ne muokkavat todellisuutta ties kuinka pitkälle tulevaisuuteen.
Bush käsittelee syyskuun 11. päivää kuin se olisi antanut avoimen valtakirjan mihin tahansa - kuten se käytännössä tekikin. Logiikkana on, että vihollinen voi olla kuka tahansa.
Chilessä yksi unelma tai utopia törmäsi kylmän sodan karuun todellisuuteen. Mutta siellä oli edes selvillä, kuka oli kuka: oli "me" vastaan "ne", ja molemmilla omat tukijat pitkin maailmaa. Se taas, mitä tapahtui kaksi vuotta sitten, ei tarjoa mitään selkeyttä, vaan tuntuu panneen alulle uuden hyvin omituisen aikakauden. Chile oli yhden kehityksen huipentuma, tämä saattoi olla vasta alkusoitto. Kun vain tietäisi, mille.