Vaikka tuima tammikuun pakkanen paukkuu ikkunan takana, sisällä heleänpunaiset amaryllikset tavoittelevat taivaita.
Piippolassa palvelukeskus Vaarintalossa asuvan Heidi Kaurasen (os. Haanpää) huoneen ikkunalauta on punaisenaan erilaisista joulukukista, ja pientä pöytää kaunistavat lukuisat joulukortit ja enkelipatsaat.
Ne muistuttavat vielä joulusta, vaikka käsillä on suurempi juhla. Tänään loppiaisperjantaina hän täyttää 105 vuotta, ja on siten itsenäistä Suomea viisi vuotta vanhempi.
Suomea juhlitaan tänä vuonna näyttävästi, mutta Kauranen on vaatimattomampi juhlija: hänestä kakkukahvitkin tuntuvat pikkaisen liioittelulta.
– Minä kysyin kyllä, että voisiko sen vain antaa hiljaisena mennä ohi.
Heidi Kaurasen syntyessä vuonna 1912 Suomen autonominen suuriruhtinaskunta oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Hän syntyi Leskelän kylässä kirjailija-kulttuurisukuun, maanviljelijä Mikko Haanpään (1875–1954) ja Maria Susanna o.s. Keckmanin (1877–1950) viidenneksi lapseksi.
Haanpään lähisuvussa oli peräti kolme kirjailijaa. Isoisä Juho Haanpää (1836–1920) oli maanviljelijä, ja valtiopäivämies ja yksi Suomen Kirjailijaliiton perustajajäsenistä. Nimimerkillä J.Haanpää hän kirjoitti kaksi kansankertomukseksi nimitettyä kirjaa, vuonna 1891 julkaistun Mitä puuttui? ja vuonna 1893 julkaistun Matin mutka.
Kirjailijainnostus periytyi isä Mikolle ja tämän veljelle Juho Vilholle. Mikko käytti kirjailijaniminään kirjailijaniminään M.H:ta ja Nivan äijää, ja julkaisi muun muassa unikirjan, näytelmän ja kansankertomuksia. Vakuutusyhtiö Louhen kiertävä vakuutusmies, sittemmin Maanviljelijäin säästöpankin kamreeri Juho Vilho puolestaan julkaisi vuonna 1908 Korven raatajat -pienoisromaanin.
Mutta nuoren Heidin kohtalona ei ollut kirjailijan eikä oppineen osa. Äitinsä reuman vuoksi hänen oli ryhdyttävä maatalon töihin jo 12-vuotiaana. Leskelän kansakoulua hän ehti käydä vain parisen vuotta.
– Jo 12-vuotiaana tein töitä kuin aikuinen. Tein kaikkia töitä, mitä talossa vain tarvittiin.
Suomen itsenäistymistä seurasi vuonna 1918 raskas sisällissota, jonka aiheuttamia arpia maassa paranneltiin koko seuraavan vuosikymmenen ajan. Leskelä välttyi sisällissodan taisteluilta, mutta kylää koetteli sen sijaan ajoittain armoton luonto.
Heidi Kauranen muistaa kolme peräkkäistä hallavuotta, jolloin viljasato epäonnistui. Oli tehtävä niin kuin Saarijärven Paavo: pantava leipään puolet petäjäistä. Kaurasen mukaan pettuleipä oli tummaa, sitkeää eikä erityisen hyvää. Se ajoi kuitenkin asiansa ja täytti vatsan. Haanpään perheessä nälkä ei koskaan kasvanut sietämättömäksi, kiitos Haapavedellä asuvan sedän, joka pystyi auttamaan hallavuosina.
1930-luvulla nuori Suomi oli noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, jonka rauhaa koittelivat poliittiset ääriliikkeet. Tällä vuosikymmenellä Heidi Kaurasen elämässä alkoi uusi ajanjakso. Maaliskuussa 1933 hän avioitui viisi vuotta vanhemman, samalta kylältä kotoisin olevan Martti Kaurasen kanssa.
Pari asui yhteistaloudessa Martin veljien Leevin ja Vilhon kanssa vuoteen 1943, jolloin oma Kauralan talo valmistui. Kauranen otti osaa maatalon töihin parhaansa mukaan, vaikka anoppi aluksi epäilikin hentorakeiseksi moittimansa nuorikon työkykyjä.
– Lopulta hänkin sitten minulle heltyi.
Sotavuosina Martti Kauranenkin kutsuttiin Leskelästä rintamalle, ensin talvisotaan, ja lyhyen rauhan jälkeen jatkosotaan.
Sotien jälkeen Kaurasten perhe pystyi todella keskittymään tavalliseen suomalaisen maanviljelijän arkeen. Pari sai seitsemän lasta: esikoista Suomaa seurasivat Matti, Sanna, Erkki, Mikko, Saara ja Sisko, heitä lastenlapset ja lastenlastenlapset.
Yhteistä elämää Kauralan talossa kesti peräti viisikymmentä vuotta. Martti Kauranen kuoli vuonna 1983 76-vuotiaana – ”melko nuorena”, kuten Heidi Kauranen sanoo. Niinhän se hänen näkökulmastaan toki onkin, onhan Kauranen 105-vuotiaana elänyt poikkeuksellisen pitkän elämän.
Moni Kaurasenkin aikalainen on jo joukosta poissa. Hän on haudannut neljä veljeä ja neljä siskoa, ja on sisarusparvestaan ainoana elossa.
Ei hän toki yksin ole. Kaksi pojista asuu Piippolassa, ja he vierailevat perheineen viikoittain. Ja vaikka moni asia vuosikymmenien aikana on muuttunut, Leskelässä Kauralan talossa valot palavat edelleen. Sukutilalla lihanautatilaa pitää nyt Kaurasen pojanpoika.
Sataviisivuotiaana Kaurasella on aivan ainutlaatuinen näköala Suomeen ja sen kehitykseen. Millaisia ajatuksia se hänessä herättää?
Kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä elämästä, hän sanoo. Tänä päivänä näyttää siltä, että kaikki on ollut aika hyvin. Yksi syy tähän on hänen mukaansa se, ettei elämältä vaadi mahdottomia.
– On tyydyttävä siihen, mitä jo on, hän muistuttaa.
On hänellä syytäkin tyytyväisyyteen: hän on välttynyt sairauksilta ja kivuilta, mitä nyt jalat vähän juonittelevat. Siihenkin vaivaan auttavat hyvät töppöset. Saunassakin hän käy säännöllisesti, vaikka harmitteleekin sitä, ettei enää pääse löylyttelemään lauteilla, vaan lämmöstä on nautittava saunatuolissa.
Viimeisenä kahtena vuonna Suomen yhteiskunnallista keskustelua on leimannut pelko ja viha, konflikti ja huuto.
Heidi Kauranen on kuitenkin vihalta välttynyt. Aiemmin hän oli innokas radion kuuntelija, mutta kuulon huononemisen vuoksi harrastuksesta on pitänyt luopua. Uutisensa hän lukee paikallislehti Siikajokilaaksosta ja seurakuntalehti Rauhan Tervehdyksestä.
– Niistä saa sen tiedon, mitä tarvitsee.
Joskus koittaa Kaurasellekin lähdön aika. Hän ei kuolemaa pelkää.
On hänellä silti vielä odotettavaa täällä palvelukodissakin. Tammikuun alussa pakkaset purevat ja pakottavat pysymään sisällä, mutta yli sadan vuoden kokemuksella Kauranen tietää, ettei tämä ole lopullinen asiantila.
– Ja kohta se taas kesä tulee. Pääsisipä silloin taas ulos!