Ennen pelattiin presidenttipeliä. Eduskuntavaalien alla voi pelata nyt pääministeripeliä. Kun lataa Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n kehittämän pelin vaikka iPadiin, voi yrittää valtion velan vakauttamista vuoteen 2030 mennessä tekemällä vuosittain 1–3 toimenpidettä.
Edistä talouskasvua, älä kasvata velkaa, peli neuvoo alkajaisiksi. Huonoja kortteja voi vaihtaa uusiin. Vaikka lukujen ja laskelmien lähteiksi mainitaan valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin ennusteet, pelin poliittinen viesti on totta kai taattua Etelärantaa.
Kokeilin kerran; kannatus loppui lyhyeen. Toimenpiteeni olivat nähtävästi liian rajuja.
Tosielämässäkin Suomen eduskuntavaalit ovat olleet kerta kerralta yhä enemmän pääministeripeliä. Vaaleissa ovat kisanneet vähintäänkin yhtä paljon pääministeriehdokkaat kuin puolueet.
Vaalikampanja ei ole vielä kunnolla alkanut, mutta ainakin vaalinaluskuukaudet ovat poikenneet monista edellisistä vaalinalustunnelmista.
Kaikkien suurten puolueiden virallinen tavoite on suurimman puolueen ja pääministeripuolueen paikka.
Tavoite on nyt melko akateeminen: keskustan gallup-etumatka on niin pitkä, 8–9 prosenttiyksikköä, että vain jättiyllätys voi enää viedä pääministerin salkun keskustajohtaja Juha Sipilän näpeistä.
Viimeisimmistä HS:n ja Ylen gallupeista voi päätellä, että keskustan gallup-huippu olisi sivuutettu. Seuraavat kyselyt näyttävät, vakiintuuko keskustan käyrä vai kääntyykö se laskuun.
Keskustan etumatkan säilyminen gallup-lukemien mukaisina olisi Suomen oloissa poikkeuksellista, mutta ei aivan uutta.
Kun SDP sai 1995 rajun vaalivoiton 28,2 prosentin ääniosuudella ja 63 paikalla, kakkoseksi tullut keskusta jäi siitä yli kahdeksan prosenttiyksikköä. Demarien gallup-kannatus kävi tuolloin yli 30 prosentissa, joten vaalipäivä söi siitä siivunsa. Näin käynee keskustallekin.
Viime eduskuntavaalien suurin muutos oli se, että kolmen suuren puolueen sijasta Suomeen tuli neljä keskisuurta. Keskustalla on nyt sauma muuttaa asetelmaa niin, että olisi yksi suuri ja kolme keskisuurta puoluetta.
Neljän keskisuuren malli muuttaisi politiikan voimakuviota. Mallissa tarvittaisiin kolme keskisuurta puoluetta muodostamaan toimiva ja turvalliseen eduskuntaenemmistöön nojaava hallitus. Malli vaikeuttaisi hallitusneuvotteluja: se nähtiin jo 2011, kun perussuomalaiset kieltäytyi kunniasta.
Yhden suuren ja kolmen keskisuuren mallissa enemmistöhallituksen pohjaksi voisi riittää yksi suuri ja yksi keskisuuri puolue. Se tarvitsisi todennäköisesti yhden tai kaksi tukipuoluetta.
Vuoden 2011 hallituksen synnytysvaikeudet, tuloksena ollut ideologisesti hajanainen sixpack ja kahden puolueen irtautuminen siitä puhuvat kuitenkin sen puolesta, että nyt yritettäneen yhden suuren ja kahden keskisuuren puolueen varaan rakentuvaa hallitusta.
Tällainen pohja istuisi hyvin siihen, että uusi hallitus joutuu tekemään kipeitä (leikkaus)päätöksiä etupainotteisesti. Mitä useampi hallituskumppani, sitä vaikeampaa olisi. Sixpackin aatteellinen sekamelska opetti taas sen, että hallituksessa on hyvä olla ideologista liimaa.
1+2-malliin viittaa myös se, että mahdollisista apupuolueista vasemmistoliitto ja vihreät eivät ole välttämättä haluttuja hallituskumppaneita. Hallituksesta on helppo lähteä äkkiä, mutta sinne on vaikea nopeasti palata.
1+2-mallissa ykköskysymys on, mitkä keskisuuret puolueet olisivat keskustan kumppaneita.
Alexander Stubb on vetänyt kokoomusta niin oikealle, että se voi joutua hallituspaitsioon.
Perussuomalaisten hallitusrooli voi olla taas kiinni EU:sta. 2011 puolue valitsi opposition virallisesti, koska se ei hyväksynyt tukipaketteja. Nyt kynnysasia voi olla se, miten Kreikan uuden hallituksen vaateiden käy. Kynnys on silti matalampi kuin 2011, niin kiihkeä on perussuomalainen hallitushalu.
SDP:n tie keskustan kumppaniksi on kolmikosta mutkattomin. Asia on kiinni puolueen vaalituloksesta ja siitä, millaisiin leikkauksiin demarit ovat valmiita.
Kolumni