Laitinen, isoääninen miehenkollo, oli niitä ihmisiä, joiden on hetimiten ilmilausuttava pieninkin sisällään syntynyt ajatus.
Tämä Pentti Haanpään kuvaus on noussut väistämättä mieleen, kun on seurannut Kaukasian viiden päivän sodan reaktioita Suomessa.
Kun kahina 13.8. päättyi, ulkoministeri Alexander Stubbilla oli johtopäätökset tuota pikaa valmiina. Hän kuvasi kriisiä suomalaisille edustustopäälliköille maailmanpolitiikan käännekohdaksi. EU:n ja Venäjän suhteet olivat sen myötä jäähtymässä ja siten myös Suomen ja Venäjän. Siksi Suomen tulisi tiivistää yhteistyötä "sotilasliitto" Naton kanssa sekä harkita sen jäsenyyttä. Johtopäätöksiin kului myös, että Suomen on vietävä ulkopolitiikkansa "kokonaan uudelle aktiivisuustasolle": on siirryttävä seuraajasta toimijaksi.
Stubb vaati ulkopoliittisen ajattelumme vapauttamista senkaltaisista asennevammoista kuin "liittoutumattomuusfantasia". Siinä vyörytyksessä ilmeisesti unohtui, että vain Suomen puolueettomuuspolitiikan ja sen hedelmän Etykin ansiosta Stubbkin pääsi hetkeksi isojen poikien joukkoon huomion keskipisteeksi.
Ruhtinas de Talleyrand, kaikkien diplomaattien oppi-isä, varoitti aikoinaan, että diplomatiassa intoilusta on pelkkää haittaa ja jatkoi: "kokemattomien ihmisten into on asia, josta kriitillisinä aikoina koituu suurin vaara". J.W. Snellman sanoi saman myöhemmin: on aikoja, jolloin varovainen laimeus on hyödyllisintä isänmaallisuutta.
Ehkä Stubbinkin kannattaisi pysähtyä toviksi ja "siirtää fokus" kokeneempien opetuksiin. Eikä rauhoittuminen muutenkaan olisi pahasta. Kun pienen maan edustaja hyörii eri puolilla oppimestarina ja lausuntoautomaattina, seuraa siitä vain vinoja hymyjä ja ennen pitkää uskottavuusongelmia.
Mitä Stubb edellä, sitä pääministeri Vanhanen kiireesti perässä. Hänkin julisti viileämmän kauden suhteissa Venäjään alkaneeksi ja sen koskevan EU-Suomeakin. Heti perään hän todisteli, ettei Suomella ole mitään tarvetta lähteä viilentämään kahdenvälisiä suhteitaan Venäjään. Etsi tästä sitten Suomen linja! Jo Mohandas Gandhi varoitti, että se, joka haluaa olla kaikkien mieliksi, ei lopulta ole kenenkään mieliksi.
Vanhanen ei nähnyt mitään syytä kritikoida Stubbin ylilyöntejä. Hänen mielestään poleemiset kannanotot olivat vain hyvästä, jotta Suomen suurlähettiläät tietävät, millaista keskustelua kotimaassa käydään. Uskooko pääministeri todella, etteivät edustustopäälliköt seuraa kotimaan mediaa?
Tämän jälkeen mikään ei enää pidätellyt Nato-intoilijoita, joita yhdistää se, että he luulevat sikarintuoksua ruudinhajuksi. Suorastaan avuton oli presidentti Martti Ahtisaaren todistelu, että Natoon liittymällä päästäisiin suomettumisleimasta. Siitä irti pääseminenkö on Suomen turvallisuuspolitiikan päätavoite! Lasse Lehtinen, kokenut lobbari, lähti pelottelun tielle: jos ei äkkiä liitytä, niin Moskova vaatii meiltä tukikohtia ja uuden yya-sopimuksen. Todistelu osoitti sellaista asiantuntemattomuutta, ettei sitä odottaisi enää tohtorismieheltä.
Parhaimpaan ylsivät ikiomat fundamentalisti-uuskonservatiivimme. Piia-Noora Kauppi todisteli, ettei Suomesta löydy ainuttakaan tervejärkistä, joka ei usko Venäjän muodostavan Suomelle turvallisuusuhkaa. Periviholliskuvien maalailukaan ei pystynyt peittämään mepin pelottavaa tietämättömyyttä ulkopolitiikan perusasioista. Vielä paremmaksi pani hänen kollegansa Henrik Lax, joka vaati jo rautaa rajalle.
Näitä kannanottoja lukiessa ei voi olla jälleen hämmästelemättä, miten vähällä järjellä Suomea yhä hallitaan. Vanhanen ja Laxkin sijoittavat Georgian Eurooppaan. Kukaan päättäjistä ei ole vaivautunut paneutumaan Kaukasian vuosisataiseen heimosotien historiaan.
Tätä kirjoitettaessa Etyjin tarkkailijoiden raportteja ei ole vieläkään julkaistu, mutta esimerkiksi Lontoon luotettavasta IWPR:stä faktaa olisi ollut saatavilla yllin kyllin. Esimerkiksi tieto siitä, että Georgia on jo vuosia uhrannut suurimman osan budjeteistaan modernin aseistuksen hankkimiseen USA:sta, Ukrainasta ja Israelista.
Oma ironiansa sisältyy siihen, että Stubbin kehottaessa unohtamaan puolueettomuuden vanhentuneena, sitä samaan aikaan ylistävät kansainvälisen politiikan kokeneet asiantuntijat. Israelin Uri Avnery, sotilas ja poliitikko, varoitti taannoin Puolaa sekaantumasta isojen tappeluihin ja kehotti ottamaan oppia Suomesta. Pitkäaikainen USA:n Moskovan-suurlähettiläs Jack Matlock puolestaan nostaa muille esimerkiksi sotien jälkeisen Suomen, joka ei mennen tullen "tökkinyt Venäjää silmään".
Ne, jotka nyt hekumoivat USA:n vastatoimilla ja aikovat siinä myötäisessä vääntää Suomessa peräsintä ratkaisevasti, ovat tyhjän päällä. Emme tietenkään ryhdy sotimaan Venäjää vastaan (jonkin Georgian tähden), totesi puolustusministeri Robert Gates äskettäin.
Sanakuohusta huolimatta Moskovalla ja Washingtonilla on vähän todellisia ristiriitoja. Niiden, jotka nyt Suomessa uhitellen kiihottavat mieliä, kannattaisi vilkaista olkapään yli, seisooko siellä todella luuloteltu isoveli tukena. Jos joku niin luulee, hän aliarvioi Lännen strategien älykkyyden.
Snellman varoitti 1863, että "epäluulo ulkomailla syntyy suomalaisten miesten omien tekojen vuoksi". Venäjän viimeaikaiset reaktiot Etyjin puitteissa Suomen suuntaan todistavat siitä, ettei mikään ole noista päivistä muuttunut.
Me saatamme vielä päästä historiaan sukupolvena, jolla oli hyvät kortit mutta surkea pelitaito.
Kirjoittaja on helsinkiläinen professori.