Maailma muuttuu.
Sitä on Koillismaalla vaikea ymmärtää, koska sellaista ei ole totuttu huomioimaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Olemmehan luottaneet itsekkyyteen ja yksinkertaisuuteen, aina Aatamimme ajoista saakka. Siksi se, mistä seuraavaksi muistutan, rinnastuu rikoksena vähintään syntiinlankeemukseen.
Helsinki ja Oulu ovat isoveljiä ympäryskunnilleen, Kuusamo Taivalkoskelle ja Posiolle. Hiekkalaatikon koko vaihtelee, ja hiekkalelujen värit. Koillismaalla värejä on vain yksi: kepunvihreä.
Kuusamo olisi luontevin valinta Koillismaan keskukseksi.
Tälle löytyy kuitenkin esteeksi niin mittavia kaunoja menneisyydestä, että Trumpin muurikuvitelmat vaikuttavat vaatimattomilta, ainakin korkeudessa.
Nämä savottakiistat ja muut majesteettirikokset ovat niin vanhaa perua, että hautausmailta pitäisi herättää henkiin asianosaisia niistä kertomaan.
Mutta kiistojen solmu lienee yhtä vahva kuin kuoleman tekemä, vaikka poliittisen keskustelun taantuneisuus antaa viitteitä siitä, että joku poppaukko olisi jossain tämän suuntaisessa manauksessa monta kertaa onnistunutkin.
Onneksi seurakunnissa on niin sivistyneet kirkkoherrat, ettei toimenpidesuunnitelmiin lisätä tällaista vaihtoehtoa, vaikka sillä ainoana keinona saataisiinkin vastustettua Kuusamon mahtiasemaa.
Silti toivoa löytyy: uutta päättäjäsukupolvea kasvatetaan jo. Ehkä järki viimein voittaa, ellei perintöprinssienkin harteille sovitella tuttua vanhoillisuuden viittaa.
On keskuskaupunkiajattelussa oikeitakin ongelmia, esimerkiksi etäisyydet. Siksi Posio ja Taivalkoski pilkottaisiin osiin. Peräposiolta voitaisiin suunnata Rovaniemelle, Metsäkylältä Kainuuseen. Ne olisivat virkamiehille lähinnä metsätaloudellisia päätöksiä, eivät sosiaalisia, sillä mehän asumme täällä Koillismaalla kaikki samassa perämetsässä.
Pudasjärvi on selkein häviäjä, sillä se jää yksin, Oulusta alkavan suon jatkeeksi. Toivottavasti siellä ”hirteen hurahtaminen” ei tarkoita tulevaisuudessa jotain vakavampaa vaan edelleen samaa puukoulu-uskovaisuutta.
Vaikka turha täältä Kuusamon sisuksista on näin päivänselvää asiaa suoltaa. Niin kuin Abraham alkoi saada jälkikasvua vasta orjatar Hagarin avulla, olisi tässäkin asiassa ulkopuolisten apu hedelmällisin.
Vapaavuoren klubiin emme yllä, mutta ottaisimmepahan askeleen omaa selviytymistämme kohti.
Vaan sellainen ei tule kuuloonkaan. Keskitytään yhä luupäisesti samaan vanhaan heimonaapureiden panetteluun. Kuusamolaiset kun polveutuvat suoraan siitä käärmeestä, joka yllytti taivalkoskelaiskaunotarta lirkuttelemaan posiolais-uroon synnin puolelle.
Se todellisuudentajustamme.
Kirjoittaja Petri Vartiainen on kuusamolainen kirjailija.