Historian ja kansan kuvaaja, kauniiden naisten maalari, ranskalaisten ja suomalaisten kaupunki- ja maisemakuvien tallentaja, kuninkaallisten ja keisariperheen suosikkitaiteilija, diplomaattinen neuvottelija, näyttelyjen organisaattori, suomalaistaiteilijoiden opastaja Pariisissa, pariisilainen, porvoolainen ja aina matkalla jossain päin Eurooppaa.
Kaikki nämä määritelmät sopivat porvoolaissyntyiseen Albert Edelfeltiin (1854-1905), ulkomailla tunnetuimpaan ja tunnustetuimpaan taidemaalariimme.
Nyt kun taiteilijan syntymästä on kulunut 150 vuotta, Ateneumin suurnäyttelyn, sen julkaisun ja lukuisten oheistapahtumien tavoite on luoda kokonaiskuva Edelfeltistä.
Viime vuosien monet Edelfelt-tutkimukset ja julkaisut ovat johdattaneet juhlavuoteen ja antavat taustaa.
Ateneumissa kulkee ja julkaisua lukee jopa koko ajan muistellen, mitä Edelfelt sanoikaan tästä ja tästä asiasta, henkilöstä, tilanteesta uskollisen säännöllisissä kirjeissään äidilleen.
Eikä aina niin diplomaattisesti, vaan selän takana purevan sarkastisestikin.
Ateneumissa Edelfelt -näyttelyn yli 300 teosta täyttävät kolmannen kerroksen ja liki puolet toisesta. Ne teemoittavat perusteellisesti taiteilijan elämää ja tuotantoa.
Historia, kansa, muotokuvat, perhe, Haikko, maisema, Pariisi, Venäjä, myytit, kuvitustyöt ja niin edelleen. Ja kyllä kuulu Virginie-mallikin on mukana, kaiken muun ohessa.
Edelfelt ja Venäjä -teema on yksi näyttelyn mielenkiintoisimpia. Jälleen taiteilija on tasapainoillut huippuvallan ja avantgarden välillä, tullut kaikkien kanssa toimeen ja organisoinut yhteistyötä. Ystävyydessään pietarilaiseen taiteen monitoimimieheen Sergei Djagileviin Edelfelt on ollut venäläisen taiteen avantgarden kynnyksellä.
Espanjasta aiheensa saaneissa maalauksissa on etelän loistavia värejä ja kirkkaita valoja sekä siveltimien vapautunutta lentoa.
Muotokuvien joukosta nousee esiin Pariisista Helsinkiin nyt matkannut ranskalainen huipputiedemies Louis Pasteur (1885), kaikkien tunteman elintarvikkeiden pasteroinnin isä.
Omia teemojaan koostaa kaiken aikaa. Voi vaikkapa seurata, miten lapsuudenkodin rakas ja pitkäaikainen taloudenhoitaja "Tajta" Snygg aloittaa Edelfeltin kansankuvausten sarjan jo 1872. Ja miten äitiä lämpimämmin kuvatun Tajtan hahmo on jatkossa muun muassa kuulussa maalauksessa Lapsen ruumissaatto (1879).
Tai miten taiteilijakollega Aukusti Uotila seikkailee eri maalauksissa. Tai miten Juho Rissanen oli Edelfeltille mallina Vänrikki Stoolin hahmoille, Sven Tuuvalle ja muillekin.
Näyttelyjulkaisun artikkeleissa teemat jatkuvat, mutta kuvat kulkevat kronologisesti. Ensihämmästyksestä selvittyä seuraa ahaa-elämys. Ei taiteilijan elämä suunnitellusti etene teemasta ja kaudesta toiseen.
Varsinainen elämänvaiheiden kronologia konkretisoi taiteilijan työnkuvan. On tehtävä sitä, mikä on ajankohtaista ja mitä tilataan, mistä saa toimeentulonsa. On mentävä sinne, missä on työtä.
Kesäisinkin Haikossa ja harvoilla lomamatkoilla Euroopassa työ kulkee mukana. Lukija vaivoin ja hengästyen pysyy Edelfeltin kiivaassa matkassa maasta ja kaupungista toiseen.
Samalla on hyvä muistaa, miten aikaa vievää matkustaminen oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Ei silloin autoilla, saati lentokoneilla pyrähdetty paikasta toiseen.
Edelfeltin vuosien virta saa julkaisussa myös tuiki tarpeellista historian vaiheiden kertausta. Tasavallan presidentin uudenvuoden puheen taustallakin näkyvää maalausta Nyländska Jaktklubbenin venesatama Helsingissä (1899) katsoo - sitäkin - näyttelyssä ja julkaisussa tarkemmin.
Mitä kaikkia yhteiskunnallisia viestejä Edelfelt piilottikaan valkoisiin purjeisiin, kirkkojen rinnakkaineloon ja taustalta vyöryvin pilviin!
Sillä Edelfelt ei ollut yhteiskunnallinen törmäilijä, vaan taitava sovittelija. Keskellä venäläistämispaineita tämä Venäjän keisariperheen ja ylimystön muotokuvamaalari toteutti Suomelle kansakuntana kansakuntien joukossa oman osaston Pariisin maailmannäyttelyyn. Sinne NJK:n satamakuvakin oli tilaustyö.
Edelfeltin teosten kronologisuudessa kuultaa taustalla tietenkin myös taiteen historia. Varsin pian 1870-luvun lopulla pinnalliseen kulissimaisuuteen tulee Pariisin impressionismin valoa sekä realismin kansankuvausta, olkoon aiheena historia, muotokuva tai maisema.
Maalauksessa Maisema Beaulieusta (1886) on jo huomattavaa geometrisen suoraviivaista, liki abstraktia rakennetta. Ja viimeistään saman vuosikymmenen lopussa etenkin maisemien pintojen selkeys viittaa ajan symboliikkaan ja syntetismiin.
Myyttinen ja värihehkuinen Nuorukainen ja vedenneito (1897) voisi olla jo Magnus Enckellin tuotannosta.
Edelfelt ei ennättänyt kokea 1910-luvun taiteen voimallista värien ja muodon räjähtämistä. Mutta varmaan nekin hän olisi soveltanut tuotantoonsa hillitysti ja hienostuneesti.
Näyttelyn ulkopuolellakin seuraavat Edelfeltin lapsuudesta saakka sairastelleen pojan vetoavat silmät akvarellista Erik Edelfelt sairasvuoteella (1905). Kuva toistaa Albert Edelfeltin Omakuvaa (1874), mutta nyt silmissä on kuume ja kärsimys, isän luopumus. Albert Edelfelt kuoli itse tuona vuonna, poika muutama myöhemmin.
