Tämä Kalle Päätalon kirjoitus on julkaistu Kalevassa 14.2.1943.
Siitä on kulunut jo pari viikkoa kun juna vislasi hyvästiksi tutun, kotoisen Oulun asemalla ja lähti raskaasti puuskuttaen matkaamaan kohti etelää. Istuimme alakuloisina vaunun penkillä. Hiljainen, jäytävä kaipuu täytti sydämen.
Loma oli mennyt ja edessä oli matka takaisin sinne missä nykyinen olinpaikkamme on. Vain viikko sitten oli juna eräänä pakkaspäivän iltana vierinyt näitä samoja raiteita päinvastaiseen suuntaan, se oli silloin saapunut tuohon tuttuun kotoiseen kaupunkiin ja sen vaunujen penkeillä istui silloin useita sotilaita, joille Oulu oli niin tuttu, niin läheinen.
Nopeasti olivat kuluneet nuo moniaat lomapäivät, nuo päivät, joita oli siellä kaukana Kannaksella niin hartaasti odotettu.
Juna jatkaa matkaansa. Seisomme vaunun sillalla luoden kaihoisia silmäyksiä ohitse rientäviin maisemiin, joita keskitalven tähtitaivas valaisee. Auttamattomasti jää taas jälkeen kaikki ennestään tuttu. Maisemat alkavat muuttua oudommiksi, tuttuja ovat enää vain pysäkit, joiden ohi mennään tämän tästä.
Yli kolme vuotta sitten kulki myöskin jonakin yönä juna näitä samoja raiteita. Olin silloin matkalla palveluspaikkaani. Muistan vielä niin elävästi sen tunnelman, mikä mielessäni istui. Tuntui kyllä olo niin kaihoisalta, koska vasta äsken oli saanut jättää kodin ja kaikki mitä oli läheistä, Mutta muistan myös, että mielessä paloi vahva päämäärä, joka kannusti eteenpäin. Pyrkimykseni oli päästä mahdollisimman pian sinne missä toisetkin miehet olivat. Olivathan ankaran talvisodan ensimmäiset päivät kulumassa. Ei osannut vielä silloin aavistaa, että nytkin yli kolme vuotta myöhemmin saan alkaa tämän saman matkan. Monta kertaa olen saanut kulkea tätä reittiä näiden kolmen vuoden aikana, jotka on yhtä kyytiä oltu näissä samoissa hommissa.
Pysäkki, autio öinen pysäkki. Jokin naisihminen nousee junaan ja sotilas, pakkaus selässä laskeutuu laiturille. Näytti äsken, että ei ole koko öisellä pysäkillä ketään, muita kuin jokunen junamies, joka tulisella kiireellä näkyy jälempänä olevaan vaunuun jotain tavaraa antavan ja ottavan myöskin vastaan.
Mutta kun sotilas laskeutuu laiturille, ilmaantuu jostakin asemahuoneen varjosta nuori nainen. Nopein askelin hän rientää sotilasta vastaan. "Sinä sittenkin tulit, en oikein uskaltanut odottaakaan vaikka kyllä sain kirjeesi". Kuulemme tuon huudahduksen tytön huulilta kun hän ojentaa kätensä tervehdykseksi.
"Onnellinen mies!" kuulen toverini huoahtavan vierelläni. Niin, tosiaan onnellinen, sillä hänen ensimmäinen onnenhetkensä on nyt vasta käsillä. Mutta viikon ehkä korkeintaan kahden kuluttua tälle samalle pysäkille saapuu juna, joka ottaa mukaansa tuon saman aseveljen, joka nyt tuossa juuri lähtee kävelemään kohden kotiaan onnellisen tyttönsä rinnalla. He häipyvät jonnekin asemarakennuksen varjoon, tyttö solakkana ja notkeana, sotilas liian lyhyessä leveässä manttelissa ja seljässään pakkaus. Taas juna viheltää. Raskaasti puuskahdellen se lähtee eteenpäin. Pian sen vauhti kiihtyy, kylmä pakkasviima tuntuu kasvoihin ja kitkerää veturinsavua tuntuu kurkussa.
Siirrymme sisälle vaunuun. Tiloja on hyvin, tuntuu aivan liialta ylellisyydeltä, että saamme molemmat omat penkit, oikein vielä alkujaan kolmelle hengelle tarkoitetut. Ihmiset eivät kai näin yöllä halua matkustaa. On aivan outoa, että näinkin väljästi voi matkustaa, sillä ovathan tavallisesti junat kovin täysiä.
Toverini yrittää lukea jotain viikkolehteä, minkä hän oli asemalta lähtiessään ostanut. Yritän itse samaa, mutta ei sekään tunnu huvittavan, joten lasken lehden viereeni penkille. Toisella penkillä istuva vanhanpuoleinen isäntämieheltä vaikuttava mies vetää "kessuilla" ladatusta käyrävartisesta piipustaan mahtavia savuja ja samalla yrittää saada keskustelua syntymään vastapäätä nuokkuvan kersantin kanssa, joka kuitenkin näyttää yhtä haluttomalta juttusille kuin tunnen itsenikin olevan.
Siirryn aivan seinän viereen, vedän naulakossa riippuvan manttelin eteeni ja nojaten itseäni seinään yritän nukkua.
"Tässä perhanan vaunussa on yksi nelikulmainen pyörä, koska se noin jyskyttää" kuulen toverini huomauttavan. Niinkö lienee asia, sillä minäkin kuulen unenhorroksissa vain tuon jatkuvan jyskytyksen, joka väliin harvenee mutta taas kiihtyy, sitä mukaa kuin junan vauhti vaihtelee.
Olen kai hieman nukahtanut, kun kuulen vaunun toisesta päästä junailijan äänen hänen mainitessaan seuraavan pysäkin nimen. Samalla hän myös vaatii saada nähdä matkali put. Vedän manttelini syrjään ja siirryn taas keskelle penkkiä istumaan ravistan myös samalla toveriani, joka on nukahtanut vastapäiselle penkille. "Nousehan maksamaan kyytiäsi", huomautan.
Viereisellä penkillä isäntämies vetää yhä muhkeita savujaan, kaivelee hyvin tärkeän näköisenä jostakin rahapussin kätköistä lippuaan ja löydettyään sen ojentaa junailijalle. Mutta nythän isäntä on istunut väärään kärryyn. Teidän pitäisi mennä Hyrynsalmelle ja nyt istutte junassa, joka menee aivan eri suuntaan, selittää junailija tutkittuaan ensin lippua.
Isännän kessuntupruttelu katkeaa, hän ottaa suuren väärävartisen piippunsa kouraan ja alkaa ihmetellä: "Ettäkö tämä ei menekään Hyrynsalmelle, minne sitten?"
"Helsinkiin", vastaa junailija.
"No, voi turkanen sentään, nythän se myrkyn lykkäsi ja minä kun niin selvästi ostin lipun Hyrynsalmelle!"
"Mutta Teidän olisi pitänyt kysyä sitä junaa, joka lähtee Kontiomäkeen, silloin olisitte ollut oikeilla raiteilla" selittää junailija.
"Enhän minä tuota arvannut kun en ole juuri usein näissä vehkeissä matkustanut!"
"Kyllähän tämä nyt tästä vielä selvenee. Jäätte junasta Ylivieskan asemalla ja kysytte siellä, missä junassa matkustamalla löytyy kotiasema. Onhan niitä nykyisin tullut suurempiakin vahinkoja, upotettu laivoja ja säretty kaupunkeja!"
"Teidän pitäisi mennä Hyrynsalmelle ja nyt istutte junassa, joka menee aivan eri suuntaan."
"Onpa kyllä, onpa kyllä, mutta on tämä niin noloa vanhalle miehelle", päivittelee isäntä.
Junailija selostaa vielä kerran miten hänen on meneteltävä Ylivieskan asemalla, jatkaen sitten matkaansa toisiin vaunuihin. Isäntäkin rauhoittuu ja sytyttää piippunsa, joka äskeisen välikohtauksen aikana oli sammunut. Jahkailee sentään vielä, että sitä sattuu jos mitä. Ja juna vain jatkaa matkaansa. Pyörä jota toverini epäili nelikulmaiseksi, kolkuttelee jalkojen alla milloin kiihtyen milloin harveten. Armoton juna vie kohden Kannasta.
Yö on jo kääntynyt aamupuoleksi. Vedän verhon akkunan edestä hieman syrjään ja koitan katsoa ulos. Taivaan sinessä loistavat lukemattomat pohjolan tähdet. Kuun täyteläinen naama on myöskin kohonnut metsänrajan yläpuolelle. Kuuluu miten taaskin veturi vislaa, pian hiljenee vauhti, nytkähdys ja pysähdys. Pieni öinen asema, vailla suurempaa liikettä.
Taaskin ääntää veturi, pieni nytkähdys ja taas alkaa "nelikulmainen" pyörä kolkahdella, öinen, hiljainen pysäkki jää jälkeen. Juna vie yhä etemmäksi omaisten ja kodin parista, mutta aina vaan lähemmäksi nykyistä kotiamme, Kannasta, taistelujen ja suurten kärsimysten Kannasta. Vähitellen alkaa kalvava tunne, joka lähtöhetkellä sai valtoihinsa, kuitenkin kadota. Sijalle tulee toinen tunne, tunne joka toivoo että voisi nyt suoraan lentää sinne nykyiseen majapaikkaan, sinne tovereiden luo. Mitä on enää väliä kun loma on kulunut! Ei matkustaminen tuo mitään iloa, on vain raskasta ja väsyttävää. Pääsisi vain mitä pikemmin omaan yksikköönsä.
On jäänyt jo ajat sitten jälkeenpäin Ylivieska ja sinne myöskin jäi "kessuja" poltteleva matkasuunnassa erehtynyt isäntä. Kaipa hän on sentään löytänyt sellaisen junan, joka vei Hyrynsalmelle!
Niin, tuosta kaikesta on kulunut jo pari viikkoa. Taas ollaan täällä ja mielessä kytee hiljainen toivomus, että jospa tämä joskus loppuukin. Ehkäpä joskus juna vie takaisin tutulle kotoiselle Oulun asemalle eikä takaisin enää tarvitse lähteä. Silloin olemme tehtävämme täyttäneet ja saamme taas alkaa uuden elämän, uuden, sellaisen, että voimme jokainen alkaa rakentaa omaa tulevaisuuttamme. Silloin on yhteinen työmme tehty meidän kohdaltamme.
Kannaksella 24.1.-43 Kalle Päätalo
