Tornio Torniolaisen Martta Haatasen syntymän satavuotispäivää vietetään tällä viikolla.
Nykylukijoille hänen nimensä on vieras, mutta 1930-luvulta 1950-luvulle hän oli valtakunnallisestikin luettu romaanikirjailija, joka toi Suomen kirjallisuuteen radanrakentajien elämän ja vaikutuksen paikoilleen juuttuneeseen kyläyhteisöön sekä Peräpohjolan vahvat naiset.
Hän tuli elinaikanaan tunnetuksi myös Pohjolan Sanomien toimittajana ja yhteiskunnallisena toimijana jo sotien aikana.
Tornionlaaksolaisessa kirjallisuudessa Väinö Katajan ja Annikki Kariniemen välissä on siis Martta Haatanen erittäin laajalla tuotannollaan. Parinkymmenen romaanin lisäksi hän kirjoitti sormiharjoituksiksi nimittämiään novelleja ja jatkokertomuksia eri viikkolehtiin. Esimerkiksi salanimellä Laine Vuento hän kirjoitti Kylän Lehdelle (Kemi) ja Kyllikille (Oulu). Iltatarinat-lehdessä (Lahti) Hilja Koivukummun kertomukset olivat hyvin suosittuja.
Lehtinaisena hän loi pakinahahmonsa Mukan Sohvin, jonka teräväsanainen Amali otti kantaa maailmanmenoon ja antoi lukijoille jutunjuurta. Pakinoita nähtiin lehden palstoilla vielä vuosien ajan Haatasen jäätyä sairaseläkkeelle 1968. Hän kuoli Torniossa 17.12.1977.
Ikaros-siiven alta
Nuoren Voiman Liitto oli Haatasenkin väylä kirjailijan uralle. Pohjoisessa kollegoita ja kannustajia oli harvassa, niinpä tärkein kirjallinen ystävä ja tuki löytyi E. J. Ellilästä.
Ellilä toimi aktiivisesti NVL:ssa, oli maankuulu bibliofiili ja WSOY:n kustannusvirkailijana tiesi kustannuskiemurat ja oikeat kontaktit.
"Kun kirjeenne tänä iltana saapui, puhuin tästä mieheni kanssa ja hänkin sanoi, ettei minulla ole ketään Teitä uskollisempaa", Haatanen kirjoitti 10.10.1945.
Martta Haatanen, o. s. Sandström, kulki vanhempiensa mukana ratatyömaalta toiselle, viimein Tornionjokilaaksoon, josta hän löysi itselleen pysyvän kotiseudun avioliiton myötä. Perhe asui parikymmentä vuotta Karungin Korpikylässä ja muutti sotien jälkeen Tornioon.
Gummerus julkaisi esikoisteoksen Rautaiset siteet vuonna 1936. Romaanissa on lähikuva kirjailijan vanhemmista ja aviopuolisoiden välisestä hellyydestä. Rautatieaihe monipuolistui ammattisanastoineen. Aikalaiskritiikki oli havaitsevinaan sillanpääläisiä sanontoja luonnon- ja rakkauselämän kuvauksissa.
Toista romaania Karun miehen rippi (1938) luonnehdittiin mainosteksteissä sanoilla "vitaalinen, miltei lawrencelainen hehku". Lapsettomuuden problematiikka on läsnä tässä, kuten monissa Haatasen teoksissa.
Vastuunkantajia
Sotavuosina Haatanen siirtyi WSOY:n kirjailijaksi Gummeruksen lopettaessa kustannustoimintansa joksikin aikaa. Hän osallistui monin tavoin kotirintamatyöhön ja kirjoitti kotona ollessaan yöllä.
Kotirintamaromaani Kulta tulessa kirkastuu (1941) käännettiin ruotsiksi Elden renar guldet (1942). Se käsittelee vastakohtapareja, kuten pohjoinen ja etelä, maaseutu ja kaupunki, kaksi erilaista uskonkäsitystä sekä rakkaudentöissä ajatus ja teko.
Tunnetuin Haatasen teoksista lienee nykyään Kirkastettu sydän (1943) eikä vähiten elokuvan ansiosta. Ilmari Unho ohjasi sen Suomi-Filmin 25-vuotisjuhlaelokuvaksi. Teoksesta oli tarkoitus ilmestyä käännökset saksaksi ja ranskaksi. Äitiyden ihannointi istui hyvin ajan henkeen.
Karu maa
Annikki Kariniemi ei suinkaan ole ensimmäinen pohjoisen kirjailija, joka antaa kuvaamilleen naisille psyyken.
Haatasen talonpoikaisromaani Karu kaunis maa (1943) kuvaa anopin ja miniän ristiriitaista suhdetta ja elämänkäsitystä. Vaikeuksien kautta miniä löytää saman yhteyden maahan kuin anoppinsa. Peräpohjalaiset naiset ovat Haatasen romaaneissa Niskavuoren naisten sukua usein heikkojen miesten kumppaneina tai isännättömissä taloissa.
Sodan päätyttyä vieraantuneisuus ja Lapin jälleenrakennus nousevat aiheina esiin. Monet arjen velvollisuudet ja luottamustoimet alkoivat kuitenkin häiritä kirjallista työtä.
Kuvat eivät enää kulkeutuneet kirjailijan luo, joka uskoi inspiraatioon. "Kirjoittava käsi" ei kuitenkaan laantunut elämän ehtoollakaan.