Ulkona paukkuu kuiva pakkanen, ja sisällä Keminmaan vanhassa kivikirkossakin on hyytävän kylmä. Kirkkoherra Yrjö Haapala avaa lattialuukut, joiden alla hänen satoja vuosia sitten elänyt edeltäjänsä Nikolaus Rungius lepää.
Muumioituneen kirkkoherran tummanpuhuva ruumis on jo ainakin neljännessä arkussaan. Suomen tunnetuin muumio on säilynyt, vaikka arkuista on aika jättänyt.
Keskiaikainen kirkko 1500-luvulta on aina ollut Keminmaan nähtävyys, mutta niin myös 1629 kuollut Rungius. Joitakin vuosikymmeniä sitten sen nähtävillä olosta käytiin keskustelua, mutta keskustelu laantui, ja niinpä turistit ovat saaneet kummastella kuivuneen ruumiin mysteeriä. Kirkkoneuvoston päätöksellä muumion kuvaaminen on tosin nykyään kielletty.
Rungius ei ole ainoa, eikä edes parhaiten säilynyt kirkon vankkojen lattialankkujen alla olevista muumioista. Yksi tuntemattomaksi jäänyt aikuinen mies on huomattavasti paremmassa kunnossa, tietää filosofian tohtori Kirsti Paavola, joka 90-luvulla ryömi opiskelijoiden kanssa lattian alaisessa ahtaudessa, pimeydessä ja pölyssä inventoimassa sinne haudattuja vainajia.
"Rungiuksena pidetty muumio on todennäköisesti Rungius, mutta ei satavarmasti", Paavola muistuttaa.
Paavolalta ilmestyi 1998 väitöskirja Kepeät mullat, joka keskittyi kirkkohautaamistapaan Perämeren rannikolla. Muumiot olivat sivujuonne, kun tuleva tohtori inventoi Kempeleen, Haukiputaan ja Keminmaan kirkkojen alusia.
Kirkon lattian alle oli tapana haudata vainajia keskiajalta aina 1800-luvulle saakka. Hajuhaitoista ja hygieniasyistä johtuen alettiin kuitenkin hiljalleen rajoittaa tätä hautaustapaa, kunnes se 1822 kiellettiin keisarillisella julistuksella.
Lue lisää tiistain Kalevasta!
