Kun joku pyrkii Suomessa hallituspuolueen puheenjohtajaksi, hän useimmiten järjestää tiedotustilaisuuden.
Näin teki perussuomalaisten puheenjohtajaksi pyrkivä Sampo Terho viikko sitten. Hän sanoi haluavansa tehtävään ja kertoi lyhyesti tavoitteistaan.
Sen jälkeen tiedotusvälineiden edustajilla oli yli 20 minuuttia aikaa tentata Terhoa.
Terho joutui kohtuullisen tiukkaan prässiin, jossa häntä tentattiin muun muassa hänen väleistään Jussi Halla-ahoon.
Eikä riittänyt, että Terho lausui asiasta kerran tai kahdesti – häneltä kysyttiin asiasta ainakin viidestä eri näkökulmasta.
Näin sen demokratiassa kuuluu mennä, että merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan pyrkivä poliitikko altistaa itsensä julkisesti kysymyksille.
Halutessaan myös Halla-aho olisi voinut järjestää tiedotustilaisuuden, mutta hän valitsi sen asemesta videotervehdyksen lataamisen verkkoon.
Tapa palvelee Halla-ahon strategisia päämääriä, mutta osoittaa samalla pelkuruutta.
Videoäänelle ei ole mahdollista esittää jatkokysymyksiä. Videoäänen puutteellisesti argumentoituja väitteitä ei ole mahdollista kyseenalaistaa samassa yhteydessä.
Videoääni-Halla-aholta ei ole mahdollista kysyä, millä perusteilla hän pitää mediaa ja muita puolueita perussuomalaisten vihollisina.
– Jos vihollinen kehuu toimiasi, on syytä olla huolissaan. Media ja muut puolueet eivät halua perussuomalaisille hyvää. Ne haluavat, että perussuomalaiset kuihtuvat olemattomiin ja poistuvat sotkemasta vanhaa, hyväksi havaittua, poliittista tasapainoa. Sitten ei tarvitse enää puhua maahanmuuton tai EU:n kaltaisista ikävistä asioista, Halla-aho väittää.
Halla-aho noudattaa Donald Trumpin oppeja, jotka ovat samankaltaisia kuin monien 1930-luvun eurooppalaisten nationalistipoliitikkojen käyttämät keinot. Vertaus on raju, mutta samankaltaiset retoriset keinot olivat käytössä kansallissosialisteilla, kun he pyrkivät demokraattisissa vaaleissa valtaan 1920- ja 1930-luvun Saksassa.
Suomalainen media ei ole koskaan ollut perussuomalaisten vihollinen. Se on antanut aina perussuomalaisille tilaa ja ymmärtänyt puoluetta enemmän kuin ruotsalainen media sikäläisiä ruotsidemokraatteja.
Tähän asetelmaan liittyykin Halla-ahon strategian ydin: hän todennäköisesti yrittää luoda asetelman, jossa enemmistö perussuomalaisten jäsenistä alkaa uskoa Halla-ahon sepittämään viholliskuvaan ja äänestää sen voimalla hänet puolueen puheenjohtajaksi.
Vihollisista puhuminen on avoimessa demokratiassa pelkuruutta, koska se paljastaa, että puhuja ei luota asia-argumenttiensa voimaan.
Poliittisen vallan tavoittelussa asiat ovat monissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa hautautuneet viholliskuvien alle.
Suomalaiselle kansanvallalle on iso testi, miten se selviytyy Halla-ahon tavasta tehdä politiikkaa. Vihollispuheista provosoituminen ei auta, vaan sen sijaan on väsymättä pyydettävä Halla-ahoa kertomaan ja perustelemaan – kyllä siihen vielä tilaisuuksia tulee – mitkä tiedotusvälineet ovat hänen mielestään perussuomalaisten vihollisia.
Tällöin populisti joutuu kantamaan vastuuta sanoistaan jo varhaisessa vaiheessa.
Ja vain kantamalla vastuuta sanoistaan Halla-aho voi osoittaa olevansa valmis hallituspuolueen puheenjohtajaksi.
Toisaalta voi olla, että Halla-aho haluaa perussuomalaisista ruotsidemokraattien kaltaisen oppositiopuolueen, mihin viittaa hänen videoilmoituksensa sävy. Laaja-alaista poliittista ohjelmaa Halla-aho ei julkistanut vaan keskittyi puhumaan maahanmuutosta.
– Maahanmuutto on suurin yksittäinen puheenaihe niin Saksan, Hollannin kuin Ranskankin vaaleissa. Se oli briteillä keskeinen syy lähteä Euroopan unionista. Se oli amerikkalaisille keskeinen syy äänestää Donald Trumpia. Useimmissa Länsi-Euroopan maissa on myös kansallismielinen puolue, joka keskittyy nimenomaan maahanmuuttoon, Halla-aho sanoo ja viittaa muun muassa ruotsidemokraatteihin.
– Ruotsissa ruotsidemokraatit ovat saavuttaneet oppositiossa vaa`ankieliaseman ja sieltä käsin onnistuneet painostamaan kumpaakin pääpuoluetta kiristämään linjaansa. Kuten näemme, kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen puolue voi vaikuttaa politiikkaan sekä hallituksesta että hallituksen ulkopuolelta. Tärkeintä on olla uskollinen omalle linjalle. Jos siitä tinkii liikaa, kannatus romahtaa, ja kun kannatus romahtaa, ei ole enää vipuvartta vaikuttaa asioihin, Halla-aho arvioi.
Videopuheen sävyn jälkeen Halla-aho on heikoilla, jos hän kritisoi saamaansa "yhden asian miehen" -leimaa.
Ehkä se juuri onkin sitä, mitä hän strategiassaan tavoittelee. Samalla on helppoa sanoa median olevan vihollinen.
Halla-aho ei ole pyrkimässä Suomen pääministeriksi tai presidentiksi, mikä on syytä muistaa. Hänen ei tarvitse välittää suomalaisten enemmistön reaktioista. Hänelle riittää, että enemmistö perussuomalaisten arviolta 2 000–3 000 puoluekokousedustajasta vakuuttuu hänen viestistään, vaikka se rakentuisikin sepitettyjen ja kuviteltujen viholliskuvien varaan.
Viholliskuvien poliittista rakentamista ei kuitenkaan pidä hyväksyä, koska Suomessa ei ole ihmisiä, jotka olisivat toisilleen vihollisia.
