Toni Nieminen ponnisti tuntemattomuudesta mäkihyppyä seuraavan maailman huomion keskipisteeksi. 16-vuotiaan lahtelaisen läpimurto tapahtui vuodenvaihteen 1991–1992 mäkiviikolla, jonka hän voitti kaikkien aikojen nuorimpana urheilijana.
Päivä päivältä ja kisa kisalta yltyneen hulinan keskellä nuorukainen sai olla rauhassa vain kahdessa paikassa: mäkitornissa ja omassa hotellihuoneessaan.
Mäkihyppy
Oulu
Poika istuu puomilla ja tutkailee silmiensä eteen levittäytyvää näkymää, jokaisen mäkihyppääjän unelmien panoraamaa.
Taivaanrannassa piirtyy tirolilainen postikorttimaisema, jota hallitsevat Alppien lumiset vuorenhuiput. Alhaalla Innsbruckin tarunhohtoisen Bergisel-mäen montussa 20 000 ihmisen katseet ovat nauliutuneet mäkitornin yksinäiseen hahmoon, maailmancupin johtajan keltaiseen liiviin pukeutuneeseen, ei-toivottuun kuokkavieraaseen.
Hän on Toni Nieminen.
Päivä on 4. tammikuuta 1992, ja käynnissä on Keski-Euroopan mäkiviikon kolmannen osakilpailun toinen kierros, jonka käsikirjoitus on pedattu itävaltalaisjuhlille 12 vuoden pitkän odotuksen jälkeen.
Tornissa lähtölupaa odottava Nieminen on raivoissaan, täynnä nuoren pojan pyhää vihaa. 16-vuotias lahtelaisteini ei ymmärrä, miksi yleisö viheltää hänelle.
– Haistakaa (sensuroitu)! Antakaa nyt, (sensuroitu), se vihreä valo, niin pian tulee hiljaista, Nieminen ajattelee mielessään.
Seuraavien sekuntien aikana kaikki näkevät maailman sen hetken parhaan mäkihyppääjän täydellisyyttä hipovan suorituksen. Nieminen venyttää hyppynsä 111,5 metriin, puolen metrin päähän Pavel Plocin mäkiennätyksestä.
– Unglaublich (=uskomatonta), huutaa saksankielinen tv-selostaja.
Mäen vastarinteessä Nieminen nostaa kätensä ylös. Katsomossa on hetken hiljaista kuin suomalaisessa aarniometsässä jouluyönä.
Heti perään Itävallan tähdet Martin Höllwarth ja Andreas Felder ponnistavat hätäiset, reilun sadan metrin hypyt.
Montussa alkavat sinivalkoiset juhlat, joiden keskipiste ei tällä kertaa ole Matti Nykänen. Kultatuoliin nostetaan 173-senttinen ja 59-kiloinen mäkiviikon ensikertalainen, jolla on päässään sininen, pastillimerkin logolla kirjailtu panta.
Kaikki ovat ihmeissään. Ei vähiten sankari itse, jonka on vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
Joulukuussa 2017 Nieminen lappaa pastaa suuhunsa oululaisessa ravintolassa ja nauraa hersyvästi kysymyksille. Muistot vuodenvaihteen 1991–1992 mäkiviikosta ovat yhä kirkkaina mielessä.
– Silloin toteutui pienen pojan unelma. En osannut lähteä voittamaan. Ihmettelin vain, mitä mäkiurheilu on suuressa maailmassa.
Nieminen oli alkukauden aikana noussut tuntemattomuudesta mäkijoukkueen ykkösnimeksi ja voittanut muun muassa maailmancupin osakilpailun Thunder Bayssa. Lahtelainen oli omaksunut V-tyylin täydellisesti ja nautti onnistumisen elämyksistä samaan aikaan, kun monet muut kiroilivat uuden tyylin opettelun vaikeutta.
Tulevan hullunmyllyn ennusmerkit olivat jo nähtävillä, mutta vasta mäkiviikolla Niemisestä tuli ilmiö ja kansainvälinen puheenaihe.
Nieminen voitti 29. joulukuuta 1991 mäkiviikon avauskisan Oberstdorfissa – eikä sen jälkeen ollut paluuta entiseen. Kaikki halusivat mäkiviikon kaikkien aikojen nuorimmasta osakilpailuvoittajasta osansa.
– Kun voitto varmistui, tv-ryhmä tuli tekemään haastattelua. En ymmärtänyt kysymyksistä mitään.
Otsikot olivat suuria myös koti-Suomessa. Lamassa kärvistelleessä maassa oli sankaritarinoiden tyhjiö. Sen täyttäjäksi ilmestyi lapsenkasvoinen, pörrötukkainen poika, joka lensi uljaasti kuin uraansa paketoinut Matti Nykänen.
– Olin nuori ja pöljä. Minulle riitti, että pääsen mäkeen tekemään sitä, mistä tykkään. Ihmettelin, että mitä muut hösäävät. Että mäkeähän tänne tultiin hyppäämään.
Niemisen suhtautumista kuvaa hyvin mäkiviikon avauskisan episodi. Vauhdilla kasvanut nuorukainen sai Oberstdorfiin uuden hyppypuvun, joka paljastui paikan päällä aivan liian piukaksi.
– Puku meinasi ratketa, kun menin kyykkyyn. Hyppäsin karsinnassa se päälläni kumpuun ja olisin ollut ulkona kisasta, ellen olisi ollut maailmancupissa 15 parhaan joukossa. Pelastus oli, että sain kisaan sopivan puvun lainaksi Ari-Pekka Nikkolalta, Nieminen kertaa.
Tornissa Nieminen ei hätkähtänyt, vaikka ympärillä olivat kaikki sen ajan mäkihyppytähdet Jens Weissflogista, Dieter Thomasta, Andreas Felderistä ja Ernst Vettorista lähtien. Ajan kuva oli, että Weissflog jätti mäkiviikon kesken ja lähti kotiin harjoittelemaan V-tyylin perusteita.
– Olin idolieni joukossa, mutta halusin silti olla parempi kuin kukaan muu, Nieminen muistaa.
Vain yksi puuttui joukosta: Matti Nykänen. Suomen joukkueenjohtaja Matti Pulli totesi saksalaisille virkaveljilleen, että tämänkertainen mäkiviikko on hänelle kuin lomaa.
– Miten niin, Pullilta kysyttiin.
– Koska Nykänen ei ole mukana.
Mäkiviikon toinen osakilpailu hypättiin Garmisch-Partenkirchenissä. Perinteistä uudenvuodenpäivän kisaa seurasi Suomessa televisiosta 1,5 miljoonaa katsojaa.
Nieminen hävisi voiton Felderille puolen pisteen erolla, mutta piti paikkansa mäkiviikon kokonaistilanteen ykkösenä. Innsbruckissa Nieminen otti taas omansa ja jätti itävaltalaiset kauas taakseen.
– Minulla oli jo niskalenkki muista.
Vuoden 1992 alkupäivinä Niemisellä oli vain kaksi paikkaa, joissa hän sai olla rauhassa: mäkitorni ja hotellihuone.
– Onneksi silloin ei ollut sosiaalista mediaa tai kännyköitä. Välillä soitin kolikkoautomaatista kotiin. Äitini Marja-Liisa oli huolissaan, että saanko riittävästi ruokaa...
Menestys toi Niemisen elämään yhden uuden elementin: rahan.
– Talletin mäkiviikon jälkeen säästötililleni 63 000 markkaa. Ei sillä kivitaloja rakennettu, mutta olihan siinä bensarahaa mopoon.
6. tammikuuta 1992 Niemisestä kruunattiin mäkiviikon kaikkien aikojen nuorin voittaja. Nieminen alleviivasi ylivoimaisuuttaan hyppäämällä Bischofshofenin mäen uudeksi ennätykseksi 122 metriä.
Niemiseen olivat ihastuneet kaikki: nuoret ja vanhat, isät ja äidit, pojat ja tyttäret.
Hulina jatkui myöhäiseen iltaan, jonka aikana Suomen joukkue kävi juomassa voitto-oluet – mukana alaikäinen Nieminen. Joukkueenjohtaja Pulli yritti estellä Niemisen lähtöä, mutta sai hyppääjiltä suorasanaisen vastauksen:
– Jos yksi lähtee, kaikki lähtevät. Jos poika haluaa lähteä, hän lähtee – ja me huolehdimme hänestä.
Nieminen oli alkanut ymmärtää, että häneltä odotettiin muutakin kuin vain pitkiä hyppyjä ja voittoja.
– Mutta mikä hemmetin esikuva 16-vuotias voi olla yhtään kenellekään, kun en tiennyt itsekään kuin sen, että haluan hypätä mäkeä.
Myöhemmin illalla mäkiviikon päätösbanketissa Nieminen tunsi, että joku koputti hänen olkapäähänsä.
– Olen pahoillani Garmischin puolesta pisteestä, Felder sanoi.
Nieminen ei kuitenkaan jaksanut murehtia sitä, että historiallinen neljän osakilpailuvoiton suora jäi kauneusvirhettä vaille vajaaksi.
Kun teinipoika palasi myöhemmin Suomeen, jouduttiin lentokoneesta varaamaan ylimääräinen penkkirivi palkintokassille. Helsinki-Vantaan lentoasemalla riitti onnittelijoita oikealla ja vasemmalla.
Nieminen tiedosti tähteytensä, hälyn ja humun, Albertvillen tulevien olympialaisten läheisyyden sekä sen, että olympiakulta, jopa useampi, on otettavissa.
Sitten ajatukset palasivat nopeasti asioista tärkeimpään. Sisarukset odottivat Lahdessa jo tuliaisiaan.