Oululainen Piia Rautio, 30, näyttää tavalliselta nuorelta naiselta. Kun hän lenkkeilee pitkin kaupungin katuja ja nostelee puntteja kuntosalilla, kukaan ei huomaa, että hän sairastaa vakavaa sairautta.
Skitsofrenia puhkesi kuusi vuotta sitten, jolloin Rautio opiskeli luokanopettajaksi Oulun yliopistossa. Opinnot jäivät kesken, kun psykoosi ajoi hänet puoleksi vuodeksi sairaalaan.
Lääkitys ja kuntoutus ovat tuoneet elämänilon takaisin, mutta opintojen pariin Rautio ei ole palannut. Nuori eläkeläinen toivoo, että vielä jonain päivänä hän voisi tehdä töitä.
Syytä sairastumiseen Rautio on miettinyt pitkään, mutta vastausta ei ole löytynyt. Suvussa tautia ei ole kenelläkään muulla. Rautio eli normaalin lapsuuden tavallisessa perheessä opettajaäidin, yrittäjäisän ja siskon parissa.
"Olen ajatellut, että tämä on niin kuin mikä tahansa geeneissä kulkeva aivosairaus", Rautio miettii.
Hän kokee olleensa lapsena herkkä mutta onnellinen. Hän oli ulospäin suuntautunut koululainen, jolla oli paljon kavereita.
Pianoa ja kitaraa soittava ja laulava Rautio lähti lapsuudenkodistaan Oulaisista Madetojan musiikkilukioon. Hän asui viikot Oulussa, ja koulu sujui mukavasti.
Jo lukiossa hän alkoi tuntea itsensä masentuneeksi. "Ehkä en ollut valmis olemaan aikuinen." Hän ei kuitenkaan osannut hakea apua alakuloonsa. "Häpesin asiaa."
Lukion jälkeen hän seurasi äitinsä jalanjälkiä luokanopettajakoulutukseen. Hän opiskeli kaksi vuotta muiden tavoin, mutta tunsi itsensä yliopistolla ulkopuoliseksi eikä päässyt mukaan opiskelijaporukkaan. Muutama ystävä hänellä kuitenkin oli.
"Olen miettinyt, olisiko seurustelusuhteen päättyminen ollut laukaiseva tekijä, koska yksinjäämisen tuska oli valtava."
Psykoosin puhkeaminen hämärsi Raution kykyä ymmärtää omaa tilaansa. Hän alkoi kuulla ääniä ja uskoa henkien läsnäoloon. Hän kuvitteli, että häntä tarkkaillaan ja asunnossa on kameroita.
"Se oli ahdistavaa ja olin peloissani. Ymmärsin, että minua pidettäisiin hulluna, jos kertoisin, joten salasin kaiken muilta." Tila meni ensimmäisellä kerralla ohi itsestään.
Kun harhat toistuivat, Rautio kertoi äidilleen ja pyysi tätä viemään hänet sairaalaan. Hän vietti saman tien puoli vuotta psykiatrisella osastolla. "Olin psyykkisesti hajalla ja pakokauhuinen."
Diagnoosi ei aluksi tuntunut miltään. "Silloin en jaksanut ajatella mitään muuta kuin, että jospa tästä jotenkin hengissä selviän."
Psykiatrisesta hoidosta Rautiolla ei ole ruusuisia muistoja. "Mielisairaalat ovat paikkoja, joihin ihmiset säilötään odottamaan, että lääkkeet alkavat vaikuttaa. Aitoa kohtaamista niistä ei saa. Lääkkeet ovat avainasemassa sairauden hoidossa."
Kun hän tiedosti sairauden vakavuuden, hän pelkäsi kuolevansa. Hänellä on ollut itsetuhoisiakin ajatuksia.
Rautio on viettänyt sairaalassa yhteensä vuoden elämästään, viimeksi vuonna 2007.
Sairaalahoitojen jälkeen Rautio oli alamaissa ja makasi päivät sängyn pohjalla. Kaksi vuotta sitten hän pääsi mukaan Nuorten Ystävien mielenterveyskuntoutukseen.
"Kuntoutus alkoi tuoda elämää ja toivoa takaisin. Oma kuntoutusohjaajani Eveliina Oksa on auttanut minua valtavasti. Hän on minulle tärkeä tukihenkilö."
Rautio harmittelee sitä, ettei kuntoutusta ole tarjolla riittävästi. "Moni joutuu jonottamaan vuodenkin jotain työpajatoimintaa."
Myös vertaistuki merkitsee paljon. Saman kokeneiden kanssa voi harjoitella sosiaalisia taitoja ja vaihtaa ajatuksia.
Netistä hän on löytänyt kohtalotovereita ympäri Suomen. Suljetut keskustelufoorumit ovat tärkeitä kanavia silloin, kun ei jaksa ylläpitää sosiaalisia suhteita kasvotusten.
Ystävät ovat sairastumisen jälkeen pitkälti vaihtuneet. "Perhe on hyväksynyt sairauteni, mutta on surullinen siitä, että meille tällainen koettelemus annettiin."
Sairaus ei hallitse elämää nyt, mutta lääkkeitä Raution pitää syödä loppuelämä. Ne väsyttävät ja tuovat helposti lisäkiloja.
Rautio nauttii musiikista, kirjoittamisesta, maalaamisesta ja liikunnasta kuusi kertaa viikossa. "Liikunta on mielen hyvinvoinnille äärimmäisen tärkeää."
Hän oli työkokeilussa koulunkäyntiavustajana, mutta kokemus tuntui rankalta. "Ehkä vähemmän stressaava ympäristö kuin koulu sopisi paremmin." Hän haaveilee toimintaterapeutin opinnoista.
Rautio on tavannut sairastumisen jälkeen kihlattunsa, jonka kanssa hän asuu yhdessä Kaijonharjun kodissaan. Hän kokee olevansa onnellinen.
Diagnoosi vetää silti yhä hiljaiseksi. "Pahinta on häpeä. Suomessa ei hyväksytä erilaisuutta. Monille armollisuus toisten heikkouksia kohtaan on vierasta."
