Lehtisen humalainen ääni oli helppo tunnistaa. Hän mumisi jotain ja sanoi sitten hiljaisella äänellä: "Röyhkeä paska, sä alat käydä mun hermoille...voit uskoa etten mä tykkää susta tippakaan..."
Tuulen ääni peitti Lehtisen seuraavat sanat. Sitten kuului metallin ääni metallia vasten ja kilahdus, ja heti perään lattialaudan narahdus. Siimestä puistatti kun hän ymmärsi mitä se tarkoitti: Lehtinen oli käynyt yöllä kuistilla yrittämässä sisään, ladatun aseen kanssa.
Siimes kurkisti vajan ikkunasta mutta naapuritontilla ei näkynyt liikettä. Hän otti kasetin nauhurista, tunki sen taskuunsa ja pani tilalle uuden kasetin. Sitten hän otti työkalukaapista metallimiehen vasaran, työnsi sen vyön alle ja peitti sen paidanhelmalla.
Lehtinen ei pääsisi hänestä eroon niin helpolla kuin kuvitteli nyt kun hän tiesi, ja osasi olla valppaana. Hän kiirehti pihan poikki taloonsa, lukitsi oven perässään ja veti verhot ikkunoiden eteen. Hän tarvitsi miettimisaikaa vastaiskun suunnittelua varten.
Siimes oli niin hermostunut, ettei pystynyt olemaan paikallaan vaan ravasi ympäri keittiötä kurkkien aina välillä ulos. Olisi tietysti helpointa soittaa Raiviolle ja kertoa, että Lehtinen uhkasi hänen henkeään. Mutta Raivio oli juuri käynyt paikan päällä ja oli siinä uskossa, että kaikki oli kunnossa. Siimes tajusi, että kasetti oli kaksipiippuinen juttu: naapurin salakuuntelu ei ehkä ollut aivan laillista ja koko juttu saattaisi kääntyä häntä vastaan. Lisäksi hän halusi pitää nauhurin salaisena aseenaan.
Jos hän taas kertoisi Lehtisen uhkailleen ja heilutelleen asetta Raivio ihmettelisi miksei hän ollut kertonut sitä silloin kun hän oli käynyt mökillä. Ja juttu oli helppo tulkita humalaisen sekoiluiksi. Lehtinen kääntäisi koko jutun vitsiksi ja kertoisi olleensa niin humalassa, ettei muistanut itsekään törmäilyään.
Ei, Siimes oli varma, ettei Raiviosta olisi hänelle tippaakaan apua. Sitä paitsi hän oli näyttänyt siltä, kuin olisi tullut Lehtisen kanssa hyvin juttuun. He olivat naureskelleet auton luona kuin vanhat kaverit. Nyt kun Siimes ajatteli sitä tarkemmin sekin tuntui epäilyttävältä. Raivion mukaan hän ei tuntenut Lehtistä ja kuitenkin he vaikuttivat siltä kuin olisivat tunteneet toisensa.
Tietysti hän voisi yksinkertaisesti pakata tavaransa ja lähteä kiireesti karkuun. Tuskinpa Lehtisellä oli mitään syytä seurata häntä. Vai oliko? Siimes ajatteli. Mistä kaikessa oli kysymys? Miksi Lehtinen halusi tappaa hänet. Ehkä hän ei ollut kaikkein ystävällisin naapuri, mutta ei toista tapeta sellaisen takia.
Oli vain kaksi vaihtoehtoa: Lehtinen oli henkisesti sairas, seonnut stressissään ja kuvitteli että Siimes oli hänen vihollisensa. Sellaisia ihmisiä oli olemassa, vainoharhaisia jotka kuvittelivat, että kaikki halusivat pahaa hänelle.
Toinen vaihtoehto oli Siimeksen mielestä todennäköisempi. Lehtinen uskoi, että hän oli nähnyt tai saanut tietoonsa jotain sellaista jonka Lehtinen halusi, syystä tai toisesta salata.
Eikä Lehtinen edes ollut aivan väärässä. Lehtisen oli täytynyt arvata, että hän oli ollut ikkunan ulkopuolella sinä yönä kun Lehtisen kaverit olivat tuoneet ison paketin. Ehkä hän uskoi Siimeksen kuunnelleen aivan ikkunan takana ja kuulleen jotain tärkeää.
Kaikki saattoi liittyä myös salaperäiseen öiseen upotukseen. Mitä Lehtinen oli upottanut yön pimeimpänä hetkenä? Oliko Lehtinen sittenkin nähnyt hänet palatessaan souturetkeltä ja arvannut hänen kuulleen loiskahduksen. Sellainen ääni kantautui pitkälle tyynessä yössä.
Lehtinen saattoi ynnätä hänen synneikseen myös sen, että hän oli saanut selville, että Lehtisen kavereiden autojen rekisterinumeroissa oli jotain hämärää, ja sen että hän oli nähnyt Lehtisen ammuskelun ja ilmoittanut siitä poliisille. Sellainen määrä tietoa yhdellä ainoalla henkilöllä, kriittisellä hetkellä saattoi olla liikaa. Sillä oli selvää, että jotain tärkeää oli tekeillä ja Lehtinen pelkäsi, että hän saattaisi sotkea kaiken.
Siimes halusi pysyä hengissä mutta hän halusi myös saada selville mitä oli tekeillä. Hän hengitti syvään ja sanoi itselleen ääneen: "Saat nähdä etten ole niin helppo pala kuin ehkä luulet."