Edellisillan odottelu Oulun satamassa on vaihtunut Ms Spicalla reippaaseen aamuhyörinään. Kapteeni Thorsten Rokicki miehistöineen touhuaa kotimatkaa alkavaksi. Vielä muutama kontti kannelle, paperit mukaan ja matka voi alkaa.
Luotsi Vesa Martti kipuaa laivalle, heittää huomenet ja istuutuu kapteenin viereen komentosillalle. Martti luotsaa laivan Oulun satamasta kohti väljempiä vesiä. Hän kuuntelee jäänmurtajan viestittämät reittipisteet laivan ohjaamiseksi helpointa reittiä kohti avomerta. "Jäätilanne on helpottunut jo kovasti. Murtajaa ei nyt tarvita, mutta se on varalla, jos tulee ongelmia", hän sanoo.
On ehkäpä kevään viimeinen reissu, kun jäistä on ylipäätänsä pienintäkään haittaa. Jykevälle rahtialukselle pienet jäälautat ovat vain flipperin kuulia, ne eivät sen kulkua hidasta.
Vesa Martilla on pitkä merikokemus. Hän seilasi toistakymmentä vuotta tankkereilla Meksikonlahtea ja Grönlantia myöten. Välillä hän muistelee haikeudella reissujaan. Yksi merimatka saattoi kestää neljättä viikkoa ja uusi reissu alkoi heti entisen päätyttyä.
Nykyistä työtään Martti on tehnyt pian 11 vuotta. Luotsille meri on vain lyhytaikainen työkaveri. Kun laiva on ohjattu pois satamasta, luotsi hyppää kutteriveneeseen ja palaa rantaan. Tällä kertaa Martti jättää laivan Marjaniemestä noin 8-9 mailia luoteeseen, josta kutterikuskit Juppa Kangas ja Sauli Pramila miehen noutavat.
"Nautin suunnattomasti merellä olosta. Sitä rauhallisuutta ja maihin verrattavaa erilaisuutta on vaikea kuvata. Kun olin pitkiä aikoja merillä, minulla ei vielä ollut perhettä. Perhesuhteet ovat koetuksella pitkillä työkomennuksilla", Vesa Martti tietää. Nyt, 47-vuotiaana ja perheellisenä, hän viihtyy luotsin työssään, jossa ollaan viikko töissä ja viikko vapaalla.
Ennen oli ennen. Laivat pysähtyivät satamissa useita päiviä ja merimiehet pääsivät huilaamaan. Merimiesten tuloa osattiin odottaa satamien kuppiloissa ja ammattikunnassa, josta on aina puhuttu supisten. Viini, laulu ja naiset eivät olleet merimiehille pelkkä sanonta.
Nykyisin merimies ehtii harvoin poistumaan laivasta käydäkseen tutustumassa satamakaupunkeihin. Yleensä laiva saapuu aamulla satamaan ja palaa merelle vielä samana päivänä. Satamassa vietetyt muutamat huilitunnit käytetään voimien keräämiseen uutta merimatkaa varten.
Eivät ole merimiehet ulkoisestikaan kuin ennen. Ei verisuonista pullistelevia lihaskimppuja tatuointeineen, ei merimieshuiveja kaulalla, ei railakkaita lauluiltoja rommin kera.
Ms Spican saksalais-venäläis-romanialaisen miehistön oleskeluhuoneen sohvalla lojuu kitara, mutta sitä ei soita kukaan. Iltavapaalla olevat miehet viivähtävät hetken yhteisessä tilassa, katselevat televisiota, pyykkäävät pyykkejä, lukevat kirjoja, pelaavat pelejä tai vain loikoilevat hyteissään. Joku saattaa illan tunteina ottaa oluen tai pari, mikäli kapteeni sen sallii. Mutta moni on huomannut, että miedonkin alkoholin nauttiminen jatkuvasti väsyttää ja lihottaa.
Missä on kaikki laivaromantiikka? Merimiehen työn tarunhohtoinen glamour?
"Ajat ovat muuttuneet. Ennen miehistöä oli enemmän ja se hioutui tiukasti yhteen. Yhdessä tehtiin raskaat työt ja pidettiin hauskaa satamissa. Nyt miehistö vaihtuu tämän tästä eikä porukka ole enää niin yhtenäinen, vaikka laivalla aikaa yhdessä vietetäänkin", 38 vuotta meriä kyntänyt Hans Blohm sanoo. Hän oli vain 16-vuotias, kun ensimmäinen laiva kutsui. Työ ei silti kyllästytä vieläkään. "Meri on minulle koko elämä", laiva-asentajana työskentelevä mies määrittelee.
Blohm on elänyt merillä monta tavallisen ankeaa arkipäivää, mutta myös seikkailuja. Kerran valtavassa myrskyssä aalto imaisi miehen kannelta kuin tuuli lehden. Mutta seuraava aalto puski miehen takaisin. Yhden toisen kerran laivaan lastattiin kontteja vieriviereen.Yksi niistä oli peitetty muovilla. Kesken laivan lastauksen kontista nousi yhtäkkiä joukko säikähtäneitä albaanialaisia salamatkustajia, jotka olivat peloissaan konttien kolinasta.
Ms Spican kapteeni Thorsten Rokicki aloitti merityöt parikymmentä vuotta sitten itä-saksalaisella kalastaja-aluksella. Merikapteeniksi 41-vuotias saksalaismies valmistui pari vuotta sitten. H. P. Wegener -yhtiössä, joka omistaa muun muassa konttialus Ms Spican, Rokicki on työskennellyt vuodesta 1995 lähtien.
"En pysty määrittelemään yhtä asiaa, mikä merellä olemisessa on parasta. Siinä on parasta kaikki. Tällainen kontteja kuljettava rahtilaiva sopii minulle hyvin, koska työ ei ole yhtä stressaava kuin laivoilla, jotka kuljettavat myös rekkoja. Lisäksi pidän työskentelystä ulkomaalaisten ihmisten parissa", Rokicki summaa.
Kapteeni on rauhallinen, itsevarma mies. Hän myöntää viihtyvänsä päällikkönä ja nauttii itsenäisestä työstään. Laivalla hän on selkeä johtaja. Miehistö kunnioittaa kapteenia ja kaikki myöntävät, että häntä puhutellaan eri tavalla kuin muita.
Mutta kapteeneissa on eroja. "Toiset ovat tosi tiukkoja, mutta eivät niuhoja, ja toiset taas molempia", miehistö sanoo. Rokickista tunnutaan pitävän.
Rahtilaivalla aina joku valvoo. Komentosillalla työtä tekevät vuorollaan kapteeni sekä ensimmäinen ja toinen perämies. Myös konehuoneessa aina joku on valvomisvuorossa. Kansimiehet tekevät vain päivävuoroa. Poikkeustilanteissa, kuten huonon jäätilanteen aikaan, koko laivan henkilöstö on varuillaan ja töitä saatetaan painaa kellon ympäri.
Komentosillalta avautuu yöllä upea näkymä yönmustalle merelle. Laivan valaistus on yllättävän vähäinen. Etuosassa olevat kontit näyttävät aavemaiselta laivan puskiessa reitillään. Tutkista tuleva valo heijastuu kapteenin kasvoille, joka näyttää levolliselta; laiva jyskyttää kohti Lyypekkiä hyvässä vauhdissa ja hyvässä kelissä.
"Yöllä on aikaa miettiä monenlaista. Olen monesti ajatellut esimerkiksi mitä tämä ilmaston muutos oikein on. 15 viime vuoden aikana säissä on tapahtunut selvä muutos: on kovia tuulia, talvet tulevat myöhässä, samoin keväät. Etelä-Saksassa saattaa olla enemmän lunta kuin Suomessa. Tulvia on joka puolella. Kaikilla näillä on merkitystä tässä työssä", Thorsten Rokicki miettii.
Eniten hän kuitenkin miettii yöllä vaimoaan. Ikävä on kova, varsinkin kun avioliitto on nuori. "Vaimoni tietää, että pidän työstäni, mutta kyllä pitkät erot ovat ongelmallisia", kapteeni myöntää.
Parin kuukauden työputken jälkeen edessä on vähän lyhyempi lomajakso. Silloin kapteeni - yllätys, yllätys - veneilee! "Asun aivan veden äärellä, Wolgastin kaupungissa. Pidän vedestä enkä voi elää ilman sitä lomallakaan", hän myöntää.
Meressä on ihmeellinen voima. Sveitsiläinen yrittäjäpariskunta Gerda ja Manfred Welte on mereen suorastaan koukussa. Rahtilaivamatka Lyypekistä Ouluun ja Tornioon ja takaisin Lyypekkiin oli heille toinen. Ensimmäisen kerran he matkasivat rahtilaivalla viidessä päivässä Antwerpenista New Yorkiin. Suomi-reissussa aikaa kului kaikkineen kahdeksan päivää, pari päivää enemmän kuin ennakoitiin.
"New Yorkiin mennessä näimme valaita ja delfiinejä. Nyt näemme vain jäätä. Huikean kaunista", Gerda-rouva ihastelee komentosillalla. Hän ja miehensä jaksavat istua samassa paikassa tuntikausia ja vain tuijottaa kaukaisuuteen. Manfred Welte ottaa innokkaasti myös kuvia näkemästään.
"Viihdymme tällaisilla vähän tavanomaista poikkeavilla matkoilla. Laivareissujen lisäksi olemme muun muassa matkustaneet Moskovasta Pekingiin junalla, seikkailleet Saharassa ja minä olen ollut myös Suomen Kittilässä koiravaljakkoreissulla", Manfred Welte selvittää.
Laivamatkoilla pariskuntaa viehättää maisemien lisäksi jutustelu laivan henkilökunnan kanssa. Henkilökunta onkin tottunut siihen, että heiltä kysellään yhtä ja toista heidän työstään ja elämästään.
"Matkustajat ovat pääsääntöisesti mukavia. Joskus on tullut ongelmia siitä, että kaikki eivät ymmärrä, että myös monitorien tarkkailu on keskittymistä vaativaa työtä", ensimmäinen perämies Thorsten Saager sanoo. Hän muistelee myös, nyt jo hymyillen, eräitä vieraita, jotka tiesivät merenkulusta enemmän kuin laivan miehistö konsanaan.
Laiva lähestyy Lyypekkiä. Luotsi Claus Rönneburg on astunut laivaan. Hän kertoo, että laivan ohjaaminen satamaan on tällä säällä helppoa. "Ei ole sumua eikä tuulta. Ei mitään ongelmaa", Rönneburg sanoo.
Ohitamme Travemunden, jonka aurinkoisilla rannoilla on vielä hiljaista, mutta kohta rannat kuhisevat hietikolla loikoilevia turisteja seuraamassa laivaliikennettä. Trave-jokea pitkin rahtilaiva lipuu kohti Lyypekin satamaa. Sataman rannoilla on kymmeniä ellei jopa satoja onkijoita. On paras silliaika.
Satamassa laivaa jo odotetaan. Köysi lentää kaaressa kohti rannalla olevaa satamatyöntekijää. Laivan miehistö ja sataman väki ovat toisilleen tuttuja. Heitellään vitsejä puolin ja toisin. Nosturi kurottelee malttamattomasta kohti laivaa. Rauhallinen aamupäivä vaihtuu purkaus- ja lastauskiireisiin.
Ms Spica on taas yhden tehtävänsä suorittanut.