Fortumin hallituksen puheenjohtaja Peter Fagernäs tuli yhtiönsä optiosopimuksia puolustaessaan läiskineeksi märällä rätillä päin valtionyhtiöiden entisten johtajien kasvoja. Totesihan hän, että vasta optiovoittojen kannustama uusi johto on onnistunut tekemään paikalleen jähmettyneestä valtionyhtiöstä dynaamisen, menestyvän yrityksen.
Toteamus siirsi kertaheitolla historian romukoppaan Imatran Voiman ja Nesteen aikaisempien johtajasukupolvien uurastuksen. Tällä kai sentään oli oma osuutensa, kun näistä yrityksistä rakennettiin kansallisia kruununjalokiviä ja samalla kohtuullisen hyvin paikkansa täyttäneitä kansakunnan energiahuollon työkaluja.
Ehkä Fagernäs ei mediapaineessa aivan loppuun asti harkinnut miten sanansa asetti.
Joka tapauksessa hänen ilmaisunsa, kun sitä johdonmukaisesti sovelletaan valtiollisten suuryhtiöiden tunnettuun kehityskulkuun, johtaa melko lailla kestämättömiin päätelmiin.
Etenkin ajatus, että vain ruhtinaalliset optiovoitot tai muut vastaavat palkitsemisjärjestelyt varmistavat yritysjohdon sitoutumisen tehtäviinsä, vaikuttaa kokemuksen valossa oudolta. Ollaan optioista muuten mitä mieltä tahansa, nimenomaan pitkäaikaista sitoutumista ne eivät takaa. Päinvastoin, juuri lihavat palkkiot tekevät saajistaan taloudellisesti siinä määrin riippumattomia, että onnelliset voittajat voivat miljoonansa kuitattuaan hakeutua halutessaan vaikka oloneuvoksiksi.
Sitoutuminen syntyy - tai on ainakin aiemmin syntynyt - aivan muista tekijöistä. Esimerkiksi Nesteen suuruuden luojaa Uolevi Raadetta voidaan syyttää monesta, mutta ei kyllä sitoutuneisuuden puutteesta. Hänet aivan kuten aika monet muutkin valtionyhtiöiden patruunat jouduttiin melkein kantamaan työpöytineen ulos yhtiöistään, kun eläkeaika lopulta jatkoaikojen jälkeen koitti.
Jotkut patruunoista jopa kaatuivat saappaat jalassa toimiensa ääreen. Sellainen oli muun muassa Outokumpu-yhtiölleen omistautunut vuorineuvos Eero Mäkinen, joka elämäntyönään rakensi Pohjois-Karjalan rikkaan malmiesiintymän varaan rakentuvan suuren kaivos- ja metallurgisen yhtymän.
Mäkinen ehti olla 1940-1950-luvun taitteessa mukana myös kehittelemässä liekkisulatusmenetelmää, joka on edelleen yksi merkittävämpiä innovaatioita alallaan. Jähmeältä valtionlaitokselta tämä tuskin olisi onnistunut.
Optioita näille herroille ei jaettu, korkeintaan kohtuullisen suurta palkkaa ja muita elämää helpottavia etuja. Mutta kaipa ajat ja aatteet olivat vielä jokin vuosikymmen sitten kokonaan toiset. Raadetta ja häntä ennen Mäkistä tai Enso-Gutzeitin pääjohtajaa V. A. Kotilaista, joka kasvatti norjalaisilta valtiolle ostetusta sahafirmasta maan johtavan ja kansainvälisesti kilpailukykyisen puunjalostajan, innostivat muukin kuin tilinauha. He eivät eläneet vain leivästä, vaan myös sanasta: intohimosta olla mukana luomassa uudenaikaista, itsenäistä ja taloudellisesti vaurasta Suomea.
Eikä tässä luomistyössä katsottu kellonaikoja, vaikka omakohtainen taloudellinen palkinto jäikin nykymittarein varsin vaatimattomaksi. Pelkään pahoin, ettei sellaista antaumusta ja luomisvoimaa, jolla nämä patruunat tekivät yrityksistään silloisissa mittasuhteissa nyky-Fortumia huomattavasti raskaamman sarjan menestystarinoita, osteta millään rahalla.
Tässä mielessä optiot ovatkin turhia. Jos niitä sitten muista kuin yritysjohdon sitouttamiseen liittyvistä syistä pidetään välttämättöminä, sanottakoon se. Mutta historiallisesti harhaanjohtaviin ja myös edesmenneiden elämäntyötä oikeastaan halventaviin perusteluihin ei mitään järjestelmää kannata rakentaa.
Samalla kannattaisi miettiä, mitä me kansalaiset valtion "omistajina" yhtiöiltämme viime kädessä haluamme. Jos haluamme valtiollemme sijoittajan tuottoja osinkojen ja pörssiarvonnousun muodossa, nykylinja on perusteltavissa. Ikään kuin "yksityisinä" pörssiyhtiöinä Fortumin, Nesteen ja muiden on myös toimittava tällaisten yhtiöiden logiikalla, ja siihen nykymenon mukaisesti näyttää kuuluvan ylimmän johdon kohtuuton palkitseminen. Siihen kuulu myös se, että yhtiöt rahastavat hinnoittelullaan tuottoja niin paljon kuin irti saavat, omistajien hyväksi ja usein kuluttajien harmiksi.
Voisimme tietysti myös haluta, että puolivaltiolliset energiayhtiömme tuottavat tehokkaasti ja ympäristöystävällisesti sähköä ja öljytuotteita kansantaloudelle ja kuluttajille mahdollisimman edullisin kokonaiskustannuksin. Näin tekevät monet itsenäisyytensä säilyttäneet kunnalliset energialaitokset.
Hyvä esimerkki käsittääkseni on Helsingin Energia, jonka ansiosta pääkaupunkilaiset saavat nauttia Euroopan ehkä halvimmista sähkönhinnoista ja kaupunkikin saa vielä runsaat tulot. Eikä hyvin toimivan laitoksen pyörittämiseen tarvita kymmenien ja satojen miljoonien eurojen bonuksia ja optiovoittoja. Asiansa osaava johto, kunnolliset perusinsinöörit ja hyvät työntekijät ovat kylliksi.
Toisin on Tukholmassa, jossa sähköhuollosta vastaa tunnettu suomalainen pörssiyhtiö. Voimme toki olla vahingoniloisia tukholmalaisille, jotka kiroilevat kohonneita energianhintojaan ja suomalaisia optiomiljonäärejä, mutta pikemminkin esimerkistä kannattaisi ottaa oppia.
Sähkö ja vesi - nythän jotkut suunnittelevat kunnallisten vesilaitostenkin yksityistämistä - ovat liian arvokkaita jätettäväksi pörssivuoristoradan ja sijoittajien armoille.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.