Suomen 300 000-henkinen kielivähemmistö viettää huomenna juhlaansa, ruotsalaisuuden päivää. Vastoin monien odotuksia ja jopa toiveita suomenruotsalaiset eivät sulaudu suomen-kieliseen enemmistöön.
Oulusta vajaan kahdensadan kilometrin päässä etelässä juuri ennen Kokkolaa alkaa alue, joka on useimmille pohjoissuomalaisille outo: ruotsinkielinen Pohjanmaa. Valtakieleksi ruotsi muuttuu heti Kokkolan eteläpuolella.
Ensikertalaisesta on hämmentävää huomata, ettei alueen tavallinen kansa oitis vaihdakaan kieltään suomeksi edes suomenkielisten läsnäollessa, eikä vanhin väestö suomea käytännössä edes osaa. Kun kauppojen lehtivalikoima on suureksi osaksi riikinruotsalainen, kun televisiosta seurataan enemmän Ruotsin kuin Suomen kanavia ja kun kahvikin voi olla merkiltään ruotsalaista, on vaikutelma jopa eksoottinen. Ollaan kuin puoleksi länsinaapurissa.
Suomenkielisten vallitseva näkemys maan ruotsinkielisestä vähemmistöstä lienee yhä se, että kaikki suomenruotsalaiset ymmärtävät suomea ja puhuvatkin sitä jotakuinkin sujuvasti. Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Ruotsinkielisen väestön suomen taito on toki vahvaa etenkin pääkaupunkiseudulla ja ruotsinkielisellä etelärannikolla sekä usein kaupungeissa. Se on varmaankin muokannut yleistä mielikuvaa toista kotimaista puhuvista.
Pohjanmaalla, jossa toinen ruotsinkielisen väestön keskittymä sijaitsee, tilanne on kuitenkin toinen. Alueella konkretisoituu se, että Suomi todella on kahden virallisen kielen maa. Kielestään huolimatta alueen ihmiset ovat silti yhtä suomalaisia kuin pohjoispohjalaiset tai kainuulaiset, vaikka kiihkomielisissä kielikeskusteluissa asiaa usein vääristellään.
Tätä nykyä Suomen ruotsinkieliseen vähemmistöön kuuluu vajaat 300 000 ihmistä. Ruotsinkielisten osuus väestöstä on 5,6 prosenttia. Heidän lopullista sulautumista suomenkielisiin on povattu pitkään. Ruotsin kieltä vastaan taistellut kriitikko Seppo Heikinheimo kuvasi ruotsinkielistä vähemmistöä jääpaloiksi grogilasissa. On vain ajan kysymys, milloin ne sulavat.
Heikinheimo ja monet muut näyttävät kuitenkin olleen väärässä. Suomenruotsalaisten osuus väheni kyllä nopeasti 1960- ja 1970-luvuilla muun muassa Ruotsiin muuton seurauksena. Nyt tilanne on toinen, ja ruotsinkielisen väestön osuuden lasku on käytännössä pysähtynyt.
Vaikka sulautumista suomenkieliseen väestöön tapahtuu edelleen, on myös toiseen suuntaan vieviä kehityspiirteitä: suomenruotsalaisiin perheisiin syntyy enemmän lapsia kuin koko maassa keskimäärin, muutto Ruotsiin on käytännössä päättynyt, yhä useammin kaksikielisten perheiden lapset rekisteröidään ruotsinkielisiksi ja yhä useammin he myös aloittavat ruotsinkielisen koulun.
Suomi näyttää pysyvän kaksikielisenä niin kauan kuin sen tulevaisuutta ylipäätään pystytään katsomaan eteenpäin - ellei se sitten muutu ennen pitkää kolmikieliseksi kasvavan venäläisväestönsä takia. Tuo tilanne ei kuitenkaan ole vielä kovin pian edessä tai edes näköpiirissä.
Koska ruotsi tulee pysymään Suomen toisena virallisena kielenä, sen taidon soisi pysyvän laajana ja kehittyvän nykyisestä. Kun esimerkiksi valtionhallinnon puhelinpalveluita on siirretty Itä- ja Pohjois-Suomeen, ongelmaksi on tullut uusien työntekijöiden vajavainen ruotsin taito.
Englannin musertava asema on harhauttanut luulemaan, ettei ruotsin taidolle enää ole tarvetta meillä eikä muualla. Luulo on kuitenkin väärä, jopa vahingollinen. Ruotsi on tärkeä kommunikaatioväline Suomen lisäksi myös muissa Pohjoismaissa.