Mahtoi Jyrki Hämäläistä harmittaa, kun Saska Snellmanin toimittama Danny-teos ilmestyi kuutisen vuotta sitten. Jyräyksenhän olisi se kirja pitänyt kirjoittaa. Onhan Hämäläinen ollut ison D:n osapäivätiedottaja ja kaveri jo vuodesta 1965, kun viihdetaiteilija aloitteli uraansa.
Kuudessa vuodessa on kuitenkin ehtinyt sattua kaikenlaista. Merkittävin tapaus on Armi Aavikon menehtyminen keuhkokuumeeseen 2002.
Noin kolmannes Hämäläisen kirjasta keskittyykin Dannyn ja Armin ongelmallisen suhteen selvittelyyn ja jälkipyykkiin.
Teoksessa käytetään Dannyn uran kuvauksen apuna joitakin aikalaislehtiartikkeleja, ja Hämäläisen kerronnan kronologia heittelee ajoittain.
Suurimman osan ajasta äänessä on iso-D itse - ja tietysti itse sisupussi Hämäläinen, tuo pönötysjournalismin isä.
Dannyn ansiot suomalaisten artistien työolojen kohentajana tuodaan oikeutetusti esille. Dannyn ansioita camp-kulttuurin ikonina ei Jyräys ymmärrä, mutta sen sijaan D:n viihdetaiteiljaolemusta alleviivataan viimeiseen saakka.
Musiikkiin ei juuri puututa, eikä siitä kerrota mitään olennaista. Dannyn - kuka tai mikä tuo otus nyt onkaan - perimmäinen olemushan ei sijaitse musiikissa, vaan nimen omaan campissa, roskakulttuurissa.
Hän on viihdyttäjä. Hän on seikkailija. Hän on tuuliviiri. Hän tahtoo olla hellä. Hän tulee maantieltä taloon.
Vanhoilla päivillään iso D on lisännyt itseensä traagisia ja inhimillisiä piirteitä avioeron ja Armi-jupakan takia. Tämän takia hän on nyt mielenkiintoisempi kuin 1970- ja 80-lukujen muovimies.
Odotamme, milloin 70 ikävuottaan lähentelevä Danny pukee käärmepuvun ylleen ja tekee ruotsinlaivaturneen, jonka huipentumana on House of the Rising Sun nyrkkeilyottelun tuoksinassa tulkittuna ja Aikamiesten laulaessa taustalla.