Presidentti Dmitri Medvedev piti jälkeen kovan puheen, mutta teot ja muutokset odottavat yhä itseään. Putinin pelko on Venäjällä viisauden alku.
Kremlin johtajilta on kautta historian kuultu pitkiä ja sisällöltään luvattoman monesti tyhjää täynnä olleita jaarituksia. Pitkien puheiden perinne on pysynyt, vaikka niiden pitäjät eivät enää olekaan ikäloppuja bolshevikkejä. Presidentti Dmitri Medvedev jatkoi torstaina perinnettä, mutta sisältö oli kyllä paikka paikoin sellaista, että harvoin vastaavaa on kuultu.
Kohta presidenttikautensa puolivälissä oleva Medvedev on puun ja kuoren välissä. Hän on jäänyt pahasti poliittisen kummisetänsä, pääministeri Vladimir Putinin varjoon. Kaksikon näkemyserot ovat käyneet entistä ilmeisemmiksi, ja Medvedev haluaisi selvästi painaa uudistuskaasua. Hänen poliittinen ominaispainonsa ei vain ilman Putinin selkeää tukea riitä tekemään niin.
Medvedevin ajatukset kuulostavat järkeviltä, ja hänen analyysinsä Venäjän tilasta osuu naulan kantaan. Hänen tuomionsa neuvostojärjestelmälle on tyly: Venäjä on presidentin omin sanoin yhä "puolineuvostoliittolainen".
Kansakunnan tilaa käsitelleessä puheessaan Medvedev puhui esimerkiksi kroonisesti jälkeenjääneestä primitiivitaloudesta, sen häpeällisen alhaisesta kilpailukyvystä ja siitä, ettei Venäjän maine ja hyvinvointi voi loputtomiin määrittyä menneisyyden saavutuksilla.
Puhe oli tietysti tarkoitettu kotimaiseen kulutukseen, mutta Kremlistä on harvoin kuultu yhtä kaunistelematonta puhetta. Vielä suorasukaisempaa tekstiä Medvedev lateli syyskuisessa kirjoituksessaan. Nämä sinänsä paikallaan olevat kirjoitetut ja sanotut sanat jäävät vain helposti kuolleiksi kirjaimiksi. Hän on puhunut korruptiota vastaan ja oikeusvaltion puolesta jo pitkään, mutta nyt sävy on entisestään tiukentunut. Se voi kertoa kasvavasta epätoivosta -- tai halusta tehdä pesäeroa Putiniin.
Yksi ponnin Medvedevin puheille on varmasti sekin, että talouskriisi on puraissut Venäjää pahemmin kuin muita kehittyviä talouksia. Niin kauan kuin Venäjä on täysin riippuvainen öljyn ja maakaasun vientituloista, sen talous on epävarmalla pohjalla eikä pysty itse tuottamaan kansalaisten tarvitsemia tuotteita.
Medvedev murjoo sanoillaan Venäjän talousrakenteita, yhteiskunnan jälkeenjääneisyyttä ja pinttynyttä tapaa tehdä jotakin vain silloin kun ylhäältä käsketään. Sen sijaan hän varoo sanojaan Venäjän demokratian tilasta: hän vain lupaa epämääräisesti uudistuksia, mutta samalla välttää keikuttamasta venettä. Putinin pelko on Venäjällä viisauden alku, ja lisäksi poliittiset uudistukset voisivat viedä äkkiä siihen, että Medvedev olisi kohta entinen presidentti.
Presidentin voimakkain politiikkaan liittynyt kannanotto kuultiin lokakuun lopussa, kun hän videoblogissaan varoitti Venäjää unohtamasta Stalinin ajan kau-heuksia. Hänellä oli harvinaisiin sanoihinsa varmasti syynsä, sillä diktaattorin käsissä olevaa miljoonien ihmisten verta on yritetty pestä pois.
Demokratian ohella Medvedev on pysynyt perinteisimmillä linjoilla ulkopolitiikassa. Hän ei esimerkiksi äsken varauksetta yhtynyt muiden maailmanjohtajien vilpittömään, joskin jälkijättöiseen iloon Berliinin muurin sortumisesta 20 vuotta sitten.
Todelliset muutokset ovat Venäjällä hitaita. Medvedev ei ole kätkenyt haluaan ryhtyä niihin, mutta ainakin tähän mennessä teot ovat jääneet puheita paljon vaatimattomammiksi. Vaikka hän kuinka puhuu siitä, että muutoksen täytyy tulla alhaalta, kyllä sen on Venäjällä yhä tultava ylhäältä.