Mielellään ajattelisi, että suomalainen hallinto on toimivaa, suunnitelmallista ja määrätietoista. Ei siis koordinoimatonta, sattumanvaraista ja tavoitteeltaan ristiriitaista. Jälkimmäiset määritelmät tulevat silti ensimmäisenä mieleen, kun lukee eduskunnan tarkastusvaliokunnan tuoreita selvityksiä valtion toimien alueellistamisen toteutuksesta.
Mitä pitäisi ajatella siitä, että tämän vuosikymmenen jatkuneen alueellistamispolitiikan aikana Lappi, Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa ovat yhdessä menettäneet noin 2 300 valtion työpaikkaa? Eli että valtio itse on heittänyt väkeä ulos pohjoisen työpaikoistaan enemmän kuin vaikkapa Kemijärven sellutehtaan, Kajaanin paperitehtaan, Lapin Kullan panimon ja Nokian äskeisen ilmoituksen vaikutukset yhteensä?
Entä mitä ajatella siitä, että aivan ylivoimaisesti eniten työpaikkoja on alueellistettu Kanta-Hämeeseen, siis Hämeenlinnaan ja Lahteen, joihin väki kulkee edestakaisin Helsingistä?
Tai siitä, että kaikkien henkilöstöä vähentävän tuottavuusohjelman vuosien jälkeen valtion budjettitalouden työpaikat ovat Uudellamaalla lisääntyneet noin 1 200 henkilöllä samaan aikaan kun yksin Lapissa ne ovat vähentyneet yhtä suurella määrällä? Miksi valtion vähennykset ovat kovimpia juuri siellä, missä työtilaisuuksia on muutenkin vähiten?
Entä miksi alueellistamisen valmistelun arvioraportissa joudutaan koko ajan käyttämään tämäntapaisia sanoja: riittämätön, tarkoitushakuinen, epäselvä, kielteinen motivoinnin, työilmapiirin ja yhteydenpidon kannalta?
Kansanedustaja Matti Ahteen johtaman tarkastusvaliokunnan raportti kertoo alueellistamisesta aivan toista kuin valtioneuvosto itse. Valiokunta sanoo saaneensa erilaista informaatiota kuin valtioneuvosto on tuonut esille.
Kritiikki liittyy sekä valmisteluun että toteutukseen. Tavoitteena ovat myönteiset alueelliset vaikutukset, mutta alueellistamista ei ole suunnattu sinne, missä niitä vaikutuksia kipeimmin tarvittaisiin. Lisäksi henkilöstön päältä on kävelty mennen tullen; heidän käsityksilleen ei ole juuri arvoa annettu.
Tosiasia on, että ihmiset eivät pidä siitä, että heitä pakotetaan muuttamaan työn perässä. Ei maakunnista haluta lähteä väkisin Helsinkiin eikä Helsingistä väkisin maakuntiin. Kokonaisten virastojen siirtäminen herättää pahaa verta. Lääkelaitos lähtee Kuopioon, mutta uutta samantapaista päätöstä tuskin ihan heti pystytään ajamaan läpi.
Loppusaldoksi jää, että valtio supistaa toimintojaan maakunnissa kautta linjan ja paljon puhuttu alueellistaminen paikkaa sitä vain sattumanvaraisesti ja väkinäisesti. Valintakriteeritkin ovat mitä ovat: lääkelaitoksen kohdalla Oulu sai Kuopioon verrattuna miinuspisteitä siitä, että lentomatka Helsingistä on kymmenen minuuttia pidempi.
Nyt sitten uudistetaan aluehallinto vuodenvaihteessa. Sen operaation tuottavuustavoitteeksi on kirjattu 1 136 henkilötyövuotta. Vaikka kaikki ei noin suoraan toteutuisi, tämäkin tietää julkisen hallinnon työpaikkojen jatkuvaa vähenemistä maakunnissa.
Kun tuottavuus- ja alueellistamistavoitteet kohtaavat, siinä syntyy huonoa jälkeä. Valiokunta viittaa tilastokeskuksen selvitykseen, jonka mukaan ilmapiiri valtiosektorin työpaikoilla on heikentynyt nopeasti ja on monilta osin yksityisen sektorin ja kuntapuolen alapuolella - jotka nekään eivät näinä aikoina miltään työhyvinvoinnin keitailta näytä.
Merkillistä on, että aluehallintoremontti ja alueellistamispolitiikka eivät tunnu koskaan kohdanneen toisiaan. Nyt hallintovaliokunnan mietinnössä lukee, että aluehallintouudistuksessa siirtyy tehtäviä valtionhallinnosta kuntapohjaiselle aluehallinnolle, siis maakuntaliitoille, yhteensä noin 15-20 henkilötyövuotta koko maan tasolla. Nämäkin ovat alueiden sisällä tapahtuvia siirtoja.
Uudistus ei johda siihen, että keskushallinnosta siirrettäisiin tehtäviä alueille. Kuitenkin tehtävien siirto olisi paljon yksinkertaisempaa kuin kokonaisten virastojen ja laitosten muuttelu.
Ylipäätään parasta alueellistamista olisi toimivallan voimakas delegointi keskushallinnosta maakuntiin, siis maakuntaitsehallinnon korostaminen ministeriöiden kustannuksella. Mutta ideologia kulkee aivan toiseen suuntaan: koko valtakunta alistetaan kahden superministeriön, valtiovarainministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön alaisuuteen. Alueellistaminen kutistuu tappeluksi yksittäisistä siirtopäätöksistä, kun tosiasiassa valtio heikentää minkä ehtii juuri pahimpien työttömyysalueiden työllisyyttä.
Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta tilastoissa on, että valtion budjettitalouden henkilöstön määrä on tällä vuosikymmenellä kasvanut Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa yhteensä noin 300 hengellä, siis samaan aikaan kun Pohjois-Pohjanmaan, Lapin ja Kainuun yhdistelmä on menettänyt 2 300 tällaista työpaikkaa. Toivottavasti on vain sattumaa, että superministeriöiden johtajat Jyrki Katainen ja Mauri Pekkarinen ovat kotoisin juuri noista kahdesta maakunnasta.