Syyskuun 27. päivän iltana vuonna 1994 autolautta Estonia lähti kohtalokkaalle matkalleen Tallinnasta Tukholmaan. Huomenna on kulunut kymmenen vuotta siitä aamusta, jolloin ihmiset kaikkialla mutta etenkin Suomessa, Ruotsissa ja Virossa havahtuivat epäuskoisina kuulemaan hirvittäviä uutisia kylmältä syksyiseltä Itämereltä.
Oli tapahtunut se, mitä ei koskaan pitänyt voida tapahtua. Turvallisena pidetty laiva oli uponnut ja vienyt satoja ihmisiä mennessään. Tuskin kukaan voi unohtaa uutiskuvien näkyjä mustalla merellä ajelehtivista tyhjistä pelastuslautoista. 852 ihmistä oli kuollut, vain 138 pelastui.
Estonian tuho on niitä harvoja tapahtumia, jotka syöpyvät vuosikymmeniksi ihmisten yhteiseen muistiin. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin voi jo katsoa taaksepäin ja kysyä, mitä siitä on opittu.
Laivamatkailu on palannut ennalleen. Alkuvaiheessa moni jätti ymmärrettävästi risteilyt väliin, mutta sitä vaikutusta ei enää ole. Estonia upposi keulavisiirin rikkoutumisen vuoksi, ja samanlaisen vahingon mahdollisuus on estetty nyt kulkevissa laivoissa.
Silti Estonia oli muistutus siitä, että meriturvallisuuteen ja pelastusvalmiuksiin on jatkuvasti kiinnitettävä huomiota. Itämeri on erittäin vilkkaasti liikennöity alue, ja liikenne vain kasvaa. Esimerkiksi öljytankkereita seilaa Venäjän uusiin satamiin. Matkustajalaivoillekin on tapahtunut vahinkoja, joissa olisi voinut olla isomman onnettomuuden ainekset. Turvallisuuden vaatimuksia ei missään oloissa saa vähätellä.
Tämä opetus on lähes itsestäänselvä, mutta Estonia on ollut esillä myös muulla tavoin. Suomi oli onnettomuudessa sivustaseuraaja, ja Virossa historian kovat kolhut ovat ehkä koulineet kansaa. Näissä maissa asia on otettu sellaisena kuin se oli, synkkänä onnettomuutena.
Sen sijaan Ruotsissa ja myös Saksassa, jossa laiva valmistui, on haettu syntipukkeja ja rakennettu erilaisia salaliittoteorioita. Niitä elää vieläkin, vaikka tutkimuskomission näyttö ei tue mitään muuta näkemystä kuin keulavisiirin pettämistä.
Syyllisten etsiminen on jollain tavalla ymmärrettävää, mutta liika on liikaa. Asian vatvominen ei tuo kuolleita takaisin, eikä auta omaisia heidän surutyössään. Myös hautarauhaa on kunnioitettava.
Suuronnettomuuksien estämiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen, mutta jos sellainen sattuu, se ei varoita etukäteen. Silloin on kyettävä toimimaan, mutta myös sen jälkeen on kyettävä elämään ja antamaan surulle tilaa.
paakirjoitus@kaleva.fi