Olematta juhlakirja käsillä oleva teos osuu sopivasti juhlavuoteen, jota Suomen Rooman-instituutti viettää 50-vuotisen toimintansa merkeissä.
Kyseessä on seitsemän Jyväskylän yliopiston taidehistorioitsijan kirjoittama raportti Rooma-kokemuksista, joita on selvästikin inspiroinut asuminen Villa Lantessa.
Raportti koostuu yhdeksästä artikkelista, parhaimmillaan esseestä, jotka avaavat uusia näkökulmia sellaisellekin matkailijalle, joka luulee jo tietävänsä kaiken Roomasta.
Ryhmän johtajalta, professori Annika Waenerbergilta on kaksi esseetä. Toinen on otsikoitu Marraskuussa Roomassa, toinen käsittelee Eero Järnefeltiä ja muita suomalaistaiteilijoita 1890-luvun Roomassa.
Syksyisessä Roomassa kirjoittaja löytää uudella tavalla maiseman ja pehmeän horisonttiviivan katsellessaan eri vuorokauden aikoina Gianicololta avautuvaa näkymää.
Suomalaisia taiteilijoita Rooma alkoi vetää puoleensa 1800-luvun alkupuolella, mutta sen vetovoima heikkeni vuosisadan puolivälistä alkaen Pariisin noustessa suosioon, niin että kun virta sitten 1890-luvulla kääntyi, taiteilijat oikeastaan löysivät Rooman uudestaan. Näitä löytäjiä olivat etenkin Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Akseli Gallen-Kallela ja kirjailija Juhani Aho maalari-vaimonsa Vennyn kanssa.
On kiinnostavaa kuulla, miten nämä taiteilijat suhtautuivat Italian taidetarjontaan ja mitä he kertoivat kokemuksistaan Suomeen kirjeissään ja lehtiartikkeleissaan.
Edellä mainittujen taiteilijain vanavedessä matkusti myös Hugo Simberg Italiaan. Mielessään Simbergin maalauksissa esiintyvä piruparka on Merja Pänkäläinen tähyillyt San Clementen kirkon apsismosaiikkia ja löytänyt siitä torvea soittavan demonin. Esseessään hän pohti hahmojen sukulaisuutta kysellen oliko Simberg käynyt San Clementessä.
Kaksi esseetä on kirjoittanut myös ortodoksisen taiteen tutkija Katariina Roivas. Toinen, otsikkonaan Ex corpore -reliikkejä, käsittelee pyhäinjäännöksiä, joita ovat ensisijaisesti pyhien ihmisten maalliset jäännökset (ex corpore), sitten myös esineet, jotka ovat olleet kosketuksissa pyhimyksiin. Kirjoittaja kertoo, miten ja miksi niistä on tullut niin tärkeitä katoliselle kirkolle. Saamme myös tietää, mitä reliikkejä missäkin kirkossa säilytetään.
Toisessa esseessä, Kämmenelle mahtuva Colosseum, Roivas pohtii turismin ja etenkin matkamuistojen olemusta ja merkitystä lähtien kysymyksestä, miksi matkamuistoihin suhtaudutaan negatiivisesti. Helpointa olisi vastata, että ne ovat mauttomia. Kirjoittajan mielestä tärkeämpää on kuitenkin tutkia, mitä merkityksiä niihin on sisällytetty.
Samaan aihepiiriin liittyy tutkija Tuuli Lähdesmäen essee Ikuisen ja unohtumattoman konstruktio - matkaoppaiden ja esitteiden Rooma-kuva. Sen lähdemateriaalina on joukko suomalaisia tai suomennettuja matkaopaskirjoja noin sadan vuoden ajalta sekä Etumatkojen ja Aurinkomatkojen esitteet 1960-luvulta alkaen.
Edellisten joukosta jää kaipaamaan Castrénien Rooma-opasta, joka on vähän toisenlainen painottuessaan historian monumentteihin. Aihe on valtava, mutta kirjoittaja on onnistunut löytämään paljon oleellisia piirteitä, joilla matkailijaa houkutellaan Roomaan.
Varsin uutta taiteentutkimuksen aluetta edustaa lisensiaatti Marja-Liisa Rajaniemen artikkeli Rooman metelöivät kuvat. Kiinnostuksen kohteena on kuvataiteen äänekkyys, siis miten ääntä kuvataan maalauksissa ja veistoksissa.
Kirjoittajan mukaan taidehistorioitsijat ovat kiinnittäneet asiaan huomiota vasta 1900-luvun lopulla ja löytäneet ääntä lähinnä italialaisten barokin mestareiden töistä (Caravaggio ym.). Kirjoittaja on jäljittänyt niitä Roomasta ja kuvailee havaintojaan.
Jäljittämisestä on kyse myös tohtori Leena Valkeapään esseessä Kolme kirjettä Roomasta - Emil Nervander Kaarlo Bergbomille 1865.
Löydettyään SKS:n arkistosta Helsingistä kolme Nervanderin pitkää Rooman-kirjettä Valkeapää päätti tehdä mikrohistoriallisen tutkimuksen siitä, mitä taidehistorioitsija teki Roomassa 1860-luvulla eli näkökulma laajentui kulttuurihistorialliseksi. Kirjeet alkoivat elää uudella tavalla, kun kirjoittaja saattoi Roomassa käydä katsomassa niissä mainittuja paikkoja ja kohteita.
RakennuskonservaattoriSatu Taivaskallio johdattelee lukijan katakombeihin ja esittelee niiden tutkimushistoriaa ja niistä löytyneitä seinämaalauksia. Valitettavasti hän ei näytä tuntevan samoja aiheita käsittelevää Leena Hilpisen artikkelia, joka on tieteellinen toisin kuin monet muut käytetyistä lähteistä. Hilpisen artikkeli on julkaistu sarjassa Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja n:o 11, niteen nimenä Meidän Rooma, vuonna 1983.
Kirjan ulkoasu ei ole merkityksetön, vaikka siitä tavallisesti kirja-esittelyissä vaietaan.
Käsillä olevasta kirjasta voi sanoa, että se suorastaan houkuttelee "käpälöimään". Pehmeät kannet, hallitsevana ruskea-oranssinen väri ja katseen vangitsijana Guido Renin "haikean eteerinen" Beatrice Cencin muotokuva.
Kirjoittaja on työskennellyt kolmeen otteeseen Villa Lantessa, niistä 1986-1989 instituutin johtajana.
P.S. Helsingissä vietetään tänään 4.11. Suomen Rooman-instituutin pääjuhlaa. Varsinainen juhlakirja on WSOY:n julkaisema Villa Lante, missä esitellään puoli vuosisataa suomalaista tiedettä ja taidetta tässä maamme instituutissa.