Onko humppa kirosana? Tanssivatko todelliset osaajat ja lavatanssikurssien opettajat vain tuttujensa kanssa vai hakevatko he lavoilla käsipuoleensa myös muuta väkeä seinän viereltä? Millainen lipun hinta on jo rahastusta? Mitkä ovat parhaat lavat?
Internetissä on oma keskustelusivustonsa tanssilavoilla kulkijoille, ja sivuille myös kirjoitetaan ahkerasti. Harrastajat väittelevät, tekevät gallupkyselyjä esimerkiksi suosikkikappaleista ja pohtivat sopivan väliaikamusiikin olemusta. Humpan hyvyyttä ja kirousta, sopivuutta ja tempoakin ehditään yhden päivän aikana pohtia parissakymmenessä viestissä.
1970-luvulla tanssilavojen suosio humpsahti totaalisesti alas. 1990-luvulla tanssilavat saivat kokea uuden nousun, joka ei ole vieläkään laantunut. Suosio kohosi aivan samoin kuin menestyivät 1990-luvun lopulla valmistuneet kotimaiset elokuvat, joissa kumpusi lämmin nostalgia menneistä iloisista vuosista maaseudulla.
Osa väestä kiertää nyt tanssilavoja pitkin maakuntaa, osa kulkee yhdellä ja samalla suosikkilavalla, osa juoksee suosikkiorkesterinsa perässä vaikka kuinka pitkälle. Vaihtelua saa, kun piipahtaa välillä pienellä seurojentalolla tanssimassa ja seuraavaksi suuntaa valtaisaan tanssikeskukseen. Joka paikassa riittää tanssijoita ja hakijoita, humppaajia ja valssaajia.
Toisaalta esimerkiksi Seinäjoen Tangomarkkinat eivät tänä vuonna yltäneet kävijätavoitteeseensa. Toki sadesää selitti osan miinuksesta, mutta ei Tangomarkkinoita voi rinnastaa lavatanssikulttuurin suosion jatkumiseen.
Seinäjoella tanssataan kadulla ja suurissa halleissa. Niistä on turha hakea entisajan viehkoa tunnelmaa, vaikka orkesterin tauolla hakisikin makkaraa ja kyytipojaksi naukkaisi kaverilta häveliään tilkan taskulämmintä. Kaikki on aivan liian suurta ja vauhdikasta, meno on päällä vähän liiankin tosissaan eikä missään tunnu eikä näy sympaattista maalaisromantiikkaa.
Eivät kaikki kuitenkaan hae tanssilavoilta mennyttä. Miten nykyinen nuorin sukupolvi siihen pystyisikään, kun he eivät ole eläneet lavojen edellistä kulta-aikaa neljä-viisikymmentä vuotta takaperin. Oma noin kolmekymppisten ikäluokkani voi korkeintaan yrittää etsiä sitä jotain, joka kiehtoi meidän vanhempiamme — jotka itse nyt ennen kaikkea kansoittavat lavoja. Jos taas me haikailisimme omaa nuoruuttamme, meidän pitäisi koluta koulujen liikuntasalien diskoja, kulkea ympyrää salin reunoja pitkin ja välillä keinua nyyhkypopin tahtiin.
Suurempia nostalgisoimatta tanssilavoista syntyy kesäinen harrastus. Auringon mollottaessa ei huvita tunkea keskelle kaupunkia pimeään yökerhoon, kun parhaassa tapauksessa tanssilava sijaitsee kuvankauniilla paikalla välkkyvän veden äärellä. Yökerhon pöydällä ehtii tanssia talven pimeydessäkin, kun taas tanssilavalla saa kesällä kirmata myös luonnon helmassa.
Lavatansseihin voi lähteä porukalla, vaikka osa ei tanssisikaan. Eikä ylle tarvitse välttämättä kiskaista sitä kepeää kukkamekkoa, vaan menossa pysyy mukana vähän nuorekkaammallakin vaatevarustuksella.
Suuri ilo piilee siinä, että lavan reunamilla meteli ei raiu niin lujaa, etteikö kuulisi vieruskaverin puhetta. Toisin kuin niin usein yöllisessä ravintolassa, lavalla keskustelu ja seurustelu eivät jämähdä mitä!-asteelle. Läheisyydessä hihkaistaan korkeintaan ai!