Oululainen kaupunkilaissorsastaja tiesi olevansa huono haulikkomies. Hän ei osunut, vaikka oli aivan viimeisen päälle metsästäjäksi pukeutunut ja viinanassakalla varustautunut. Jokivarsilla ja letoissa seisoskellessaan hän harvoin kerkisi kohottaa kunnolla asettaan kun lintu oli lentänyt hukkaan.
Haulikossa tuppasi olemaan rekyyliä, tuota tanssilavojen rumpaleilta tuttua vimmattua takapotkua. Monesti iltaisin olkavarsi näytti ikävän tummalta peilin edessä.
Onko kumma, että metsästäjä tunsi itsensä lallukseksi villien ja vapaiden riistanpyytäjien keskuudessa.
Samaan aikaan Savossa oli myynnissä sorsankeruukone kopilla. Siitä oli ollut rivi-ilmoitus mullikassa, joksi kuopiolaiset nimittivät sanomalehteään. Jotenkin kaupunkilaissorsastaja kuuli tästä keruukoneesta. Joku taisi siitä tulilla kertoa.
Kun muut rupesivat tiputtamaan taivaalta lihanpalasia, hiipi sorsastajamme taaemmas ottamaan kommunikaattorillaan mobiiliyhteyttä Savoon.
Kukkosella, kala ite puhelimessa. Hyvvee päevee, vastattiin toisessa päässä.
Ilmeni, että ihmekone on edelleen myymättä. Savolaiskouhakkeen mukaan kaikensorttista veteläsuista kutjaketta on roikkunu ovenpielissä vonkumassa, että ostaa pitäsi vaikka ei paita piällä pysy.
Oululaiselle sanottiin, että teille herra johtaja tämän suattasi uskaltee myyvä vaikka mieli tekis ilman antaa. Näin minoun sen ajatellu.
Kaupat sovittiin. Kone tulisi junalla Ouluun.
Kaupunkilaissorsastaja puristi Nokiaa ja iloitsi. Hän arveli pian saavansa elämänsä ensimmäiset omatiputtamansa linnut tuoreena pataan, ja vielä erikoisella vehkeellä.
Seuraavana päivänä hän seisoi tavara-asemalla kourassa rahtikirja. Siihen oli kirjoitettu tylsällä lyijykynällä, että koera + koppi. Metsästyssaappaan tupsujen vieressä istui kuuluisa sorsankeruukone.
Se oli erittäin typerällä ilmeellä uutta isäntäänsä katseleva ikäkulu noutaja. VR:n mies nosti huopakattoista koirankoppia vaunusta. Oululainen tunsi itsensä täydelliseksi insinööriksi.