Oli aika, jolloin Suomessa keskusteltiin vakavasti eurooppalaisesta turvallisuusarkkitehtuurista. Lähinnä ulkopolitiikan johto ja akateeminen eliitti koettivat määritellä, miten Suomen pitäisi asemoitua maailmassa, jossa oli kaksi supervaltaa ja enemmän tai vähemmän todellinen globaalin ydinsodan uhka.
Kansainvälisen politiikan tutkijat kehittelivät 1980-luvulla kasautuvien kriisien teoriaa, jonka ydin oli, että Eurooppa oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden loukussa riippumatta siitä, kiristyivätpä nuo suhteet tai lientyivät.
Kun supervaltojen suhteet lämpenivät, Naton eurooppalaiset liittolaiset kokivat hylkäämisen tunnetta, ja kun suhteet kiristyivät, Euroopassa pelättiin loukkuun jäämistä.
Siinä maailmassa Suomella ei ollut kauheasti sanan sijaa. Oli sopeuduttava. Puolueettomuuspolitiikka oli käytännössä ainoa vaihtoehto. Tosin sen tunnustaminen otti erityisen lujille itänaapurissa.
Rautaesiripun kaatumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vapausasteita tuli yhtäkkiä lisää. Ja Suomi käytti tilaisuutensa oivallisesti.
Pitkän ja johdonmukaisen integraatiohistorian päätteeksi liityimme Euroopan talousaluetta koskevaan sopimukseen ja sen jälkeen Euroopan unioniin. Analyysi Euroopasta oli oikea. Suomi käytti tilaisuutensa ja ankkuroi itsensä geopoliittisesti länteen.
Parinkymmenen vuoden takainen keskustelu Länsi-Euroopan integraatiosta oli paljon parempaa kuin se, mitä nyt käydään. Poliitikot eivät juuri edes julkisesti keskustele Euroopan tulevaisuudesta. Aihepiiriä pelätään. Eteläiselle Euroopalle suunnatut apupaketit nousevat vahvasti esiin ja ne tuomitaan. Paljon muuta EU:sta ei puhuta.
Se on vakava virhe. EU-johtajat tapaavat toisiaan jatkuvasti pohtiakseen, mitä EU:lle pitäisi tehdä.
Britannian konservatiivipääministeri David Cameron, jonka on pelätty johtavan Britannian ulos EU:sta, pitää tiiviisti yhteyttä Euroopan pääkaupunkeihin.
New York Times -lehti kertoi perjantaina, että Saksan liittokansleri Angela Merkel oli kutsunut Cameronin perheineen Saksaan viikonlopuksi. Merkelin tarkoituksena on pehmittää Cameronin Eurooppa-kantoja. Lehden mukaan myös tapaaminen Ranskan presidentin François Hollanden kanssa on sovittu.
Suomalaista keskustelua seuratessa syntyy helposti harha, että Britannia on kääntänyt Euroopalle kokonaan selkänsä, ja se rohkaisee meitä tekemään samoin.
Huolissaan pitää olla myös Saksan hallituksen sietokyvystä. Maa on tällä hetkellä se tukipilari, johon koko EU nojaa. Saksa on näihin päiviin saakka jaksanut tukea EU:ta ja sen vaikeuksiin ajautuneita valtioita.
Taustalla vaikuttaa osaltaan syyllisyys toisen maailmansodan tapahtumista, mutta ennen kaikkea luja usko yhdistyneen Euroopan tuomiin etuihin.
Suomen pitää varoa halpahintaista Eurooppa-politikointia, jonka kärkenä on vain vastustaminen ja arvostelu. Pirstaloituva Eurooppa ei koskaan ole pienen valtion etu.