Sveitsiläinen World Economic Forum rankkeerasi äskettäin Suomen maailman kilpailukykyisimmäksi taloudeksi. Tämä ja monet muut kansainväliset kilpailukykymittaukset ovat olleet erinomaisen myönteisiä uutisia ja vahvistavat sen, että valittu korkeaan osaamiseen perustuva strategia on onnistunut. Talous ja työllisyys ovat viimeisen kymmenen vuoden ajan kasvaneet Suomessa nopeammin kuin useimmissa muissa teollisuusmaissa keskimäärin.
Vaikka hyvät tulokset antavat aihetta tyytyväisyyteen, ne eivät anna mahdollisuutta laakereilla lepäämiseen. Mittaukset eivät takaa tulevaa kilpailukykyä, talouden nopeaa kasvua taikka työllisyyden paranemista. Japani oli aikoinaan kilpailukykymittausten kärjessä, mutta putosi nopeasti alas, kun maan poliittinen ja taloudellinen johto ei kyennyt vastaamaan syntyneisiin rakenneongelmiin - pankkisektorin kriisiin, talouden liialliseen säätelyyn ja jäykkyyksiin.
Suomella on edessään samat haasteet kuin Japanillakin: globalisaatio, nopea teknologian kehitys ja ikääntyvä väestö. Toivoa sopii, ettei Suomessa päätöksenteon vaikeus johda Japanin kaltaiseen vuosia jatkuneeseen lähes nollakasvuun ja rajuun julkisen velan nousuun.
Hallituksen talouspolitiikan tärkein tavoite - luoda 100 000 uutta työpaikkaa vaalikauden loppuun mennessä - on erittäin vaativa. Väestön ikääntyminen johtaa vääjäämättä työllisyysasteen laskuun, jos työmarkkinoilla ei pysytä nykyistä pidempään. Siten jo työllisyysasteen pitämiseksi nykyisessä vajaassa
68 prosentissa tarvitaan merkittäviä toimia, puhumattakaan urakasta, joka tarvitaan työllisyysasteen nostamiseksi tavoiteltuun 75 prosenttiin vuoteen 2011 mennessä.
Miksi työllisyysasteen nostaminen on niin tärkeätä? Talouden kasvu määräytyy työpanoksen kasvun ja tuottavuuden paranemisen summana. Ikääntymisen seurauksena työvoiman määrä, työpanos, alkaa jo ensi vuodesta lähtien supistua noin puolella prosenttiyksiköllä vuodessa, jos ikäluokkien työllisyysasteet pysyvät ennallaan. Tämä rajoittaa talouden kasvumahdollisuuksia ellei samanaikaisesti työn tuottavuus nouse tuntuvasti.
Mikäli tuottavuuden kasvu pysyy vuosien 2001-2002 keskimääräisellä tasolla, 1,5 prosentissa, talouden kasvu putoaa yhteen prosenttiin. On selvää, ettei hyvinvointipalveluja kyetä rahoittamaan näin hitaalla kasvulla. Sekä työpanosta että tuottavuutta on nostettava.
Työpanoksen lisäämiseksi tarvitaan toimia, jotka nopeuttavat nuorten työmarkkinoille tuloa, myöhentävät eläkkeelle siirtymistä ja vähentävät rakenteellista työttömyyttä. Näiden kaikkien osalta on vuosien varrella esitetty useita suosituksia, joiden täytäntöönpanolla alkaa olla kiire. Työvoiman supistumisuhka ei häämötä kaukana tulevaisuudessa vaan on jo lähivuosien todellisuutta, mikäli riittäviä toimia tämän pysäyttämiseksi ei tehdä.
Tuottavuuden nostamisessa osaamisen rooli on keskeinen. Tämä ei koske pientä huippuosaajien joukkoa vaan kaikkia. Globalisaatio, teknologian muutos ja kilpailun koveneminen näkyvät tänä päivänä työpaikkaepävarmuuden lisääntymisenä. Jotta työpaikan hävitessä voisi nopeasti työllistyä uudelleen, on osaamisen kehittämisestä pidettävä jatkuvasti huolta. Muussa tapauksessa on uhkana työttömyyden pitkittyminen ja muuttuminen rakenteelliseksi.
Työvoiman tarjontaa vahvistavien toimien ohella on edistettävä työpaikkojen syntymistä. Mitattuna suhteellisilla yksikkötyökustannuksilla teollisuuden kilpailukyky suhteessa OECD-maihin on viime vuosina heikentynyt, mutta on silti paljon parempi kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Näin mitattuna hintakilpailukyvyn ei pitäisi olla esteenä viennin kasvulle ja teollisuustyöpaikkojen syntymiselle, kun kysyntä maailmalla lähtee liikkeelle.
On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin ja millä aloilla perinteinen hintakilpailukykymittari on edelleen relevantti. Näköpiirissä on koveneva kilpailu Kiinasta, Intiasta ja uusista EU:n jäsenmaista, joille kaikille on yhteistä matalat työvoimakustannukset, matala yritysverotus sekä osaamisen ja tuottavuuden nousu.
Tänä vuonna katoaa Suomesta arviolta 20 000 teollisuustyöpaikkaa.. Osa tästä on näköharhaa, koska teollisuus on ulkoistanut palvelutoimintojaan ja työpaikat ovat siirtyneet teollisuudesta palveluihin. Osa teollisuustyöpaikoista on kuitenkin hävinnyt, eikä kysymyksessä ole pelkkä suhdanneilmiö.
Globalisaation seurauksena tuotantoa ja työpaikkoja sijoittuu maailmanlaajuisesti uudelleen. Tässä prosessissa Kiina, vaikka se onkin ollut eniten esillä, ei ole ainoa kohdemaa. Kiinan aseman tekee merkittäväksi sen valtava väestömäärä ja massamarkkinoiden huikea kasvupotentiaali. Sama pätee Intiaan.
Globaalilla tasolla tarkasteltuna Kiinan ja muiden kehittyvien maiden nousu on myönteinen asia ja antaa paljon mahdollisuuksia myös Suomelle ja muille teollistuneille maille, jos näitä mahdollisuuksia osataan käyttää hyväksi. Tosiasia kuitenkin on, ettei Suomi voi menestyä kilpailemalla tuotannosta, joka voidaan helposti siirtää maihin, joissa tuotantokustannukset ovat murto-osa Suomen tasosta.
Miten pärjätä? Suomella on paljon vahvuuksia ja hyvää potentiaalia kehittää uudenlaista teknologiaa ja tuotantoa jatkossakin. Suomen kannattaa panostaa ennen kaikkea aloille ja tuotantoon, jotka perustuvat inhimilliseen pääomaan, jota ei helposti voida korvata muualla. Avainsanoja ovat osaamisen jatkuva kehittäminen, erikoistuminen, tutkimus- ja kehitystoiminta, verkottuminen sekä uskallus ottaa riskiä uusien tuotteiden ja innovaatioiden kehittämisessä. Tässä Suomi on pärjännyt hyvin, miksei siis pärjäisi jatkossakin.