Jan Vapaavuoren muistelmissa ”Puoliholtiton Suomi” mainitaan yksi Suomen perustuslain ongelma, josta ei ole julkisuudessa puhuttu tarpeeksi.
Suurin piirtein kaksi vuotta sitten kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ilmoitti eroavansa puolueensa puheenjohtajan tehtävistä ja sen myötä myös pääministerin virasta. Se oli yllätys, mutta monille myös helpotus. Jo keväällä 2014 puhuttiin yleisesti, että Kataisen hallitus on Suomen historian huonoin.
Jyrki Kataisen hallitus oli poikkeuksellisen riitainen. Yksi syy oli sen kirjavuus. SDP:n ja Kokoomuksen lisäksi siihen kuului neljä pienempää puoluetta: vasemmistoliitto, vihreät, kristillisdemokraatit ja RKP.
Pääkirjoitustoimittajat ja politiikan tarkkailijat ehdottivat, että on aika pitää uudet vaalit. Uudet vaalit olisi ratkaissut hallituksen keskeisen rakenteellisen ongelman: vuoden 2011 vaalituloksen.
Vuoden 2011 vaalien jälkeen hallituksen kokoaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa. Perussuomalaiset oli saanut valtaisan vaalivoiton, mutta ei ollut valmis hallitusvastuuseen. Timo Soini ei halunnut antaa periksi puolueen EU-politiikassa kokoomukselle. Keskusta puolestaan oli kokenut veret seisauttavan vaalitappion ja vetäytyi oppositioon nuolemaan haavojaan.
Hallitus oli koottava sinipunapohjalle. Päähallituspuolueiden ideologiat olivat kuitenkin etääntyneet toisistaan. SDP:n ja kokoomuksen yhteistyö ei sujunut enää. Kokoomus ja SDP eivät päässeet yhteisymmärrykseen edes siitä, mikä on Suomen ongelma, saatikka sitten yhteisestä ratkaisusta. Hallituksen talouspolitiikka oli tempoilevaa ja epäjohdonmukaista. Sote-uudistus ajautui karille monta kertaa.
Lisäksi hallituksen johtajuus puuttui, koska kokoomus ja SDP olivat eduskuntaryhmiltään liki samankokoiset. Pienillä puolueilla oli hallituksessa poikkeuksellisen vahva asema, mikä pakotti ottamaan myös niiden mielipiteen jatkuvasti huomioon. Kompromissien tekeminen oli vaikeaa. Kolmen vuoden ponnistelun jälkeen väsynyt Katainen löi hanskat naulaan. Se olisi ollut luonteva paikka järjestää uudet vaalit. Niin ei tehty.
Vuonna 2000 voimaantullut perustuslaki määrää, että aloite eduskunnan hajottamisesta täytyy tulla pääministeriltä. Pääministerin tulee esittää presidentille ”perusteltu aloite” ennenaikaisten eduskuntavaalien toimittamiseksi.
Sanamuodon taustalla ovat kokemukset Urho Kekkosen kaudesta presidenttinä. Jälkeenpäin koettiin, että Kekkosella oli liian hallitseva asema Suomen politiikassa.
Yksi merkittävä syy hallitsevaan asemaan oli, että presidentillä oli oikeus omasta aloitteestaan hajottaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Kyse ei ollut pelkästä muodollisuudesta. Kekkonen hajotti eduskunnan kolme kertaa ja uhkasi tällä mahdollisuudella monesti. Se teki puolueista nöyriä.
Mauno Koiviston noustessa presidentiksi hän käynnisti työn valtaoikeuksien karsimiseksi. Sen myötä presidentti menetti aloiteoikeuden eduskunnan hajottamiseen ja se siirtyi pääministerille.
Tähän sisältyy ongelma. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa pääministeri erottaisi hallituksensa ja ehdottaisi uusien vaalien järjestämistä. Suomessa pääministerin asema on poliittisen uran huipentuma. Kuka luopuisi siitä vapaaehtoisesti?
Yhtä epätodennäköiseltä kuulostaa tilanne, jossa pääministeripuolue uskoisi asemansa paranevan uusien vaalien myötä. Käytännössä hallitusvastuu aina syö hallituspuolueiden kannatusta. Mikä voisi olla sellainen tilanne, jossa maan jo ennestään johtava puolue arvioisi pääsevänsä parempaan asemaan vaalien kautta?
Näin ei ollut myöskään keväällä 2014. Kokoomuksella ei ollut mitään järkevää syytä ehdottaa uusia vaaleja. Jyrki Katainen antoi mielellään pääministerin tehtävät seuraajalleen kokoomuksen johdossa.
Alexander Stubb ei myöskään olisi hyötynyt uusista vaaleista mitään. Hän olisi vain menettänyt sen vallan, jonka saavuttamiseksi hän oli tehnyt lujasti töitä. On epärealistista olettaa, että henkilö siinä tilanteessa kykenisi katselemaan tilannetta muusta kuin omasta henkilökohtaisesta ja puolueen näkökulmasta käsin.
Lopputulos ei välttämättä ole Suomen etu. Alexander Stubbin hallitus yritti vielä vuoden verran saada Suomea raiteilleen ja varmasti vilpittömin mielin. Hallituksen epäonnistumisen taustalla olevat rakenteelliset syyt eivät kuitenkaan olleet kadonneet minnekään ja Suomi polki paikoillaan.
Aikoinaan presidentin oikeus hajottaa eduskunta perustui ajatukselle, että presidentti on puoluepolitiikan yläpuolinen hahmo, joka voi avata politiikan umpisolmun määräämällä uudet vaalit.
Oli hyvä ajatus muuttaa perustuslakia suuntaan, jossa presidentillä ei enää ole oikeutta toimia asiassa omatoimisesti. Mentiin kuitenkin liian pitkälle. Perustuslakia tulisi muuttaa siten, että presidentillä on oikeus esittää eduskunnalle sen hajottamista ja uusien vaalien järjestämistä.
Kirjoittaja Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.