Suomi on yhdistysten ja järjestöjen luvattu maa. Niitä lienee tuhansia. Pelkästään sosiaali- ja terveyspalveluja tuottaa tätä nykyä lähes tuhat erilaista järjestöä. Isoja ja pieniä, valtakunnallisia, alueellisia, paikallisia. Potilas-, omais-, lapsi-, perhe-, vanhus-, asumisjärjestöjä.
Kun sote-uudistuksesta pidetään juhla- tai palopuheita, palvelutuottajina muistetaan aina mainita julkinen ja yksityinen taho sekä kolmas sektori. Järjestämislakiehdotuksessa luetellaan osakeyhtiöt, yhteisöt, osuuskunnat, säätiöt ja yksityiset ammatinharjoittajat.
Useimmissa maakunnissa järjestöt lienevät jollakin tapaa mukana sote-palvelujen järjestämistä ja tuottamista suunniteltaessa. Siitä huolimatta julkisuus pyörii koko ajan yksityinen-julkinen -linjalla.
Järjestöt odottavat tumput suorina, josko joitakin murusia tippuisi myös niiden laariin. Onpa jokunen järjestö jo myynytkin palveluyksikköjään suurille yksityisille toimijoille – helpommallahan siitä pääsee.
Järjestöistä valtaosa toimii vapaaehtoisvoimin. Varoja kerätään erilaisilla kampanjoilla, myyjäisillä, jäsenmaksuilla. Hyödyllistä ja vaikuttavaa vapaaehtoistoimintaa tukee sosiaali- ja terveysministeriön STEA, Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus. Se jakaa veikkausvoittovaroja. Osa järjestöistä toimii myös kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon alihankkijoina tuottamalla muun muassa asumis-, nuoriso-, päihde-, mielenterveys- tai lastensuojelupalveluja.
Sote-uudistuksen myötä jaossa on miljardien potti. Julkisesta keskustelusta päätellen erikoissairaanhoidon potin jakavat keskenään julkinen maakunnan liikelaitos ja suuret yksityiset ja pääosin kansainväliset konsernit.
Perusterveydenhuollon potin jakanevat samat tahot, vaikka viimeisimmän valinnanvapauslakiehdotuksen mukaan myös pienten toimijoiden on mahdollista perustaa sote-keskus ja hoitaa sopimusjärjestelyin sote-keskuksen kaikki velvoitteet. Sosiaalitoimen viranomaistehtävät jäävät julkisen tahon hoidettaviksi, mutta asiakassetelit ja henkilökohtaiset budjetit ovat sitä varten, että asiakas voi valita, missä hän asuu ja hoivansa saa.
Jo nyt isot toimijat ovat hankkineet omistukseensa lukuisia pienten toimijoiden palveluasumis- ja muita palveluyksikköjä. Samalla tavalla raha puhuu myös perusterveydenhuollon pienten yksiköiden kohdalla.
Mitä enää pienille toimijoille tai järjestöille jää?
Järjestöjen vapaaehtoistoiminnan ydintä on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen ja ylläpitäminen. Ihmisen hyvinvointi ei ole pelkkää rahaa ja tulonsiirtoja, ei pelkkiä palveluja. Hyvinvointiin kuuluu hyvä, tavallinen elämä ja arki. Sosiaalinen kanssakäyminen, vertaistuki, hyvät neuvot naapurilta, sopeutuminen vaikeuksissa, ponnistaminen parempaan, yhteisen ajan viettäminen samanlaistensa seurassa. Läheisen surut ja ilot, omat surut ja ilot.
Sote-lait säätävät hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen pääosin kuntien velvollisuudeksi. Maakunnan pitää toki tukea kuntia omilla toimillaan.
Mutta julkinen sote-palvelujen järjestäjä – tai kunnat sen paremmin – eivät taatusti tule viemään järjestöiltä tätä niiden perustehtävää. Ei ole varaa. Niiden on pakko tukeutua järjestötoimintaan.
Kunnilla tai maakunnilla ei myöskään ole sitä asiantuntemusta, minkä järjestöt ovat historiansa aikana hankkineet. Vapaaehtoistoimintaa, jota STEA osittain rahoittaa, järjestöt eivät voi myydä sote-palvelujen tuottajille.
Niinpä järjestöjen kannattaisi kiireesti ryhtyä selvittämään, miten asiantuntemusta tai vertaistukea tai sairauteen sopeutumista voisi edes joiltakin osin tuotteistaa myyntikelpoiseksi tuotteeksi ja yhtiöittää sen tuottamiseen tarvittavaa osaamista.
Jos sote-uudistus menee maaliin osapuilleenkaan esitetyssä muodossa, yhtiöittämistä tarvitaan, jotta palvelut olisivat vertailukelpoisia kilpailijoiden kanssa.
Jos nimittäin järjestöt eivät tähän tartu, kilpailijat eli suuret yksityiset toimijat kyllä tarttuvat ja luovat omat mallinsa sosiaaliseen kuntoutukseen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tuottamiseksi.
Tietysti järjestöillä on mahdollisuus tuottaa myös perinteistä sosiaali- ja terveyspalvelua sote-palvelumarkkinoilla. Sekin vaatii yhtiöittämistä, mutta erityisesti sitä tahtotilaa, että ”me osaamme” ja ”me haluamme”. Ja että olemme ”me” emmekä me myy toimintaamme kasvottomille megafirmoille.
Tänä päivänä järjestöt kokevat useinkin toisensa kilpailijoiksi. Toki yhteistoimintaakin on muutamien keskusjärjestöjen ansiosta. Mutta yhteistoimintaa tarvittaisiin erityisesti alue- ja paikallistasolla, jotta järjestötoiminta pystyisi vastaamaan soten tuomiin haasteisiin. Pienellä järjestöllä ei välttämättä ole osaamista eikä riittävän vahvoja kyynärpäitä, jotta tilaa voisi raivata tuottajatungoksessa.
Arvokas järjestötoiminta ei saa tukehtua markkinahumuun.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.