Uusien valtakeskusten nousua on seurattu maailmanpolitiikassa jo vuosia. Arviot Kiinan, Venäjän ja muiden vahvistuvien suurvaltojen vaikutuksesta kansainväliseen järjestykseen ovat olleet lännessä usein pessimistisiä tai vähintäänkin huolestuneita. Sekä Moskovan että Pekingin tavoitteena on moninapainen maailma, joka päättäisi kylmän sodan jälkeisen Yhdysvaltojen hegemonian aikakauden. Vuosi 2016 saattoi olla käännekohta, joka asetti maailmanjärjestyksen kiihtyvän moninapaistumisen raiteelle.
Miksi tästä pitäisi olla huolissaan, vai pitäisikö? Ainakin siksi, että murrosvaihe on epävarma ja epävakaa. Kun uudet voimat haastavat vanhaa järjestystä, sotien ja konfliktien todennäköisyys kasvaa ja ennakointi vaikeutuu.
Lännessä koetaan ahdistusta myös siksi, että meillä on eniten menetettävää. Länsimaat ovat yliedustettuja monilla kansainvälisillä foorumeilla alkaen YK:sta ja Kansainvälisestä valuuttarahastosta IMF:stä. Eikö siis ole aivan oikeutettua, että muu maailma haluaa äänensä paremmin kuuluviin?
Ajatus Yhdysvaltojen hegemonian epäoikeudenmukaisuudesta elää vahvana monessa ei-läntisessä maassa. Venäjän näkökulmaa erittelee hyvin esimerkiksi Richard Sakwan hiljattain suomeksikin ilmestynyt kirja Taistelu Ukrainasta. Sakwa esittää moninapaisen maailmanjärjestyksen oikeudenmukaisempana ja vakaampana, jopa luonnollisempana kuin Yhdysvaltojen ylivallan. Tällainen maailmankuva välittyy presidentti Putinin puheista.
Moninapaisuudella on kovin vähän tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa, jos asiaa lähestytään muidenkin kuin ’napojen’ tai sellaiseksi pyrkivien näkökulmasta. Venäjän suosima käsitys moninapaisuudesta kumpuaa realistisesta maailmankuvasta, joka asettaa voiman oikeuden edelle. Siihen sisältyy ajatus valtioiden välisestä hierarkiasta: suurvalloilla on luonnostaan etuoikeuksia suhteessa pienempiin ja heikompiin maihin, sillä ne vaan ovat vahvempia. Ne saattavat myös keskenään sopia pienempien maiden asemasta vastoin näiden omaa tahtoa, vannoen ’vakauden’ nimiin. Tällaiseen mahdollisuuteen viittasi presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan.
Kun Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump vannoo virkavalansa kahden viikon kuluttua, maailman moninapaistuminen saanee uutta vauhtia.
Trumpin edeltäjän Barack Obaman puheita on luonnehtinut vahva usko liberaaliin, normipohjaiseen kansainväliseen järjestykseen. Hän on edustanut Yhdysvaltain histo-
riallista pyrkimystä rakentaa kansainvälisiä instituutioita ja monenkeskistä yhteistyötä. Tästä näkyvin esimerkki on Obaman aktiivinen panostus ilmastonmuutoksen hallintaan.
Yhteistyön hengessä Yhdysvallat on myös onnistunut luomaan laajan aidosti vapaaehtoisuudelle perustuvan liittolaissuhteiden verkoston. Obamaa on kuitenkin moitittu siitä, ettei hän ole ollut valmis tekemään paljoakaan liberaalin järjestyksen puolustamiseksi. Hänen tekojensa varovainen realismi on jättänyt Venäjälle tilaa haastaa liberaalia järjestystä Ukrainassa, Syyriassa ja myös itse länsimaissa.
Liberaali monenkeskisyys joutuu alakynteen realistisen moninapaisuuden nousun myötä. Trumpin lausunnoista välittyy lähinnä väheksyvä ja ivallinen suhtautuminen kansainvälisiin instituutioihin ja normeihin. Hänen puheensa Yhdysvaltain suuruuden palauttamisesta antavat aihetta odottaa, että suurvaltojen välinen kilpailu kiihtyy. Ehkä kilpailua seuraa myös pyrkimys ’tehdä diilejä’ suurvaltojen kesken uutta tasapainoa tavoitellessa. Trumpin tiedetään konsultoineen realistisen diplomatian veteraania Henry Kissingeriä, joka suosittelee uuden tasapainon rakentamista Yhdysvaltain ja Venäjän kesken, Ukrainan itsemääräämisoikeuden kustannuksella.
Tällainen kehityssuunta asettaa Euroopan unionin ja sen jäsenvaltiot, jotka maailman mittakaavassa ovat kaikki enemmän tai vähemmän pieniä, varsin tukalaan asemaan. Transatlanttisen liittolaissuhteen perusta heikkenee, eikä EU ole riittävän yhtenäinen toimiakseen moninapaisen järjestyksen yhtenä napana. Unionin ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mog-herini puhuu EU:sta supervaltana, jolla on muita vahvuuksia kuin perinteisillä suurvalloilla. Näin hän yrittää haastaa moninapaisen realismin maailmankuvaa, mutta puheensa eivät juuri vakuuta edes kotiyleisöä eivätkä tuo ratkaisuja naapuruston sotiin.
Eurooppalaisten päällimmäisenä huolena on nyt aivan aiheellisesti oman turvallisuuden vahvistaminen ja suojautuminen ulkoisia uhkia vastaan. Samalla ei pidä kuitenkaan unohtaa laajempaa ja pidemmälle tulevaisuuteen tähtäävää näkemystä kansainvälisestä järjestyksestä. Sitoutuminen kansainvälisiin normeihin ja instituutioihin, myös niiden uudistamiseen, sekä pyrkimys laajaan yhteistyöhön globaaliongelmien hallinnassa on agenda, joka saa yhä tukea myös Euroopan ulkopuolella ja voi hillitä moninapaista kilpailua.
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.