Lauantaina tulee täyteen ensimmäiset sata päivää Donald Trumpin kaudesta Yhdysvaltain presidenttinä. Hänen poukkoileva tapansa hoitaa ulkopolitiikkaa on herättänyt hämmennystä, mutta pahimmat pelot koskien hänen linjaansa suhteessa Natoon ja Venäjään eivät ole toteutuneet. Sen sijaan hänen suhtautumisensa Euroopan unioniin on perustavalla tavalla jännitteinen ja poikkeaa vahvasti Yhdysvaltain tuesta Euroopan integraatiolle aina toisen maailmansodan jälkivuosista lähtien.
Venäjä-suhteissa ei ole tapahtunut joidenkin odottamaa parannusta, pikemminkin päinvastoin. Sinänsä kielteinen asiain laita on sikäli huojentava, että suurvaltasuhteiden parannus olisi saattanut hyvinkin tapahtua Euroopan turvallisuusjärjestyksen kustannuksella. Hyvät suurvaltasuhteet eivät suinkaan automaattisesti tarkoita hyvää suurvaltojen pienille naapureille – monesti historiassa niitä on solmittu pienempien valtioiden kustannuksella.
USA:n linja joutui surulliseen testiin, kun ETYJ:n tarkkailumission yhdysvaltalainen jäsen kuoli hiljattain itä-Ukrainassa Venäjän kontrolloimalla Luhanskin alueella. Ulkoministeri Rex Tillerson totesi Venäjän toimien Ukrainassa olevan jatkuvasti este Yhdysvaltain ja Venäjän välisten suhteiden parantamiselle.
Vastaava viesti kuultiin myös EU:n ’ulkoministerin’ Federica Mogherinin suusta, kun hän alkuviikosta kävi ensimmäisellä virallisella Venäjän-vierailullaan. Lehdistötilaisuudessa Mogherini näytti kilpailevan ulkoministeri Sergei Lavrovin kanssa siitä, kenellä on tiukempi ilme. EU:n ja Venäjän, kuten myös Yhdysvaltojen ja Venäjän välisten suhteiden lientyminen olisi toivottavaa, muttei hinnalla millä hyvänsä.
Huojentavaa on myös se, että Yhdysvaltain suhde Natoon on pysynyt suurin piirtein tutuissa uomissaan huolimatta Trumpin ristiriitaista lausunnoista. Kuten uuden hallinnon Venäjä-kannat, tämä heijastelee Washingtonissa vallitsevaa laajaa poliittista konsensusta siitä, että on Yhdysvaltojen edun mukaista osallistua Euroopan turvallisuudesta huolehtimiseen. Se, että Trump on potkinut eurooppalaisia ottamaan itse enemmän vastuuta turvallisuudestaan, voi vaikuttaa myönteisesti sekä Eurooppaan että transatlanttiseen suhteeseen.
Trumpin suhde EU:hun on sen sijaan perustavanlaatuisesti ongelmallinen. Tuenilmaisut brexitille ja Marine Le Penille eivät ole vain ohimeneviä heittoja. Euroopan integraatio ei vain sovi Trumpin maailmankuvaan. Keskeiset erot koskevat isoja asioita: kansallista suvereenisuutta, kansallismielisyyttä ja kansainvälistä järjestystä.
Trump ja eräät häntä lähellä olevat tahot, esimerkiksi ajatuspaja Heritage Foundation, ovat ideologisesti sitoutuneet vahvan kansallisen suvereenisuuden ihanteeseen ja kansallis-konservatiiviseen arvomaailmaan. EU sen sijaan rakentuu liberaaleille arvoille ja ajatukselle kansallisen suvereenisuuden jakamisesta ja delegoimisesta osittain ylikansallisille instituutioille.
Toki eurooppalaisetkin korostavat suvereenisuutta kansainvälisenä normina, mikä on käynyt vahvasti ilmi esimerkiksi Ukrainan kohdalla. Valtioiden vapaaehtoisesti solmimiin sopimuksiin perustuva suvereenisuuden jakaminen on kuitenkin muodostunut Euroopan turvallisuuden ja talouskehityksen kulmakiveksi. Tämä ei näytä sopivan trumpilaiseen maailmankuvaan.
Hyvänä esimerkkinä toimii kauppasuhteet. Trumpin kerrotaan sitkeästi ehdottaneen Merkelille kahdenvälistä diiliä Saksan kanssa. Tämä on kuitenkin Saksalle EU-jäsenmaana poissuljettu vaihtoehto. Trumpille tuntuu olevan vaikea käsittää, että EU-maat ovat luopuneet suvereenista oikeudestaan neuvotella kauppasopimuksia. EU-komissio hoitaa asian jäsenmaiden puolesta.
Ehkä pragmatismi vie tässä asiassa voiton – Yhdysvaltain huomio on taas kääntynyt transatlanttiseen vapaakauppasopimukseen TTIP:iin, josta neuvotellaan nimenomaan EU:n kanssa.
Trumpin suosima muukalaisvihaa lietsova, ’rajat kiinni’ -henkinen muunnelma kansallismielisyydestä on puolestaan myrkkyä EU:lle. Kuten ovat myös samanhenkiset kumppanit Euroopassa, alkaen Ranskan Le Penistä ja Ison-Britannian Nigel Faragesta.
Lisäksi on yhä arvailujen varassa, pyrkiikö Trump purkamaan liberaalia kansainvälistä järjestystä. Hiljattain tuli kuluneeksi sata vuotta siitä, kun presidentti Woodrow Wilson päätti Yhdysvaltain osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan. Siitä sai alkunsa Yhdysvaltain johtoasema monenkeskisille normeille ja instituutioille rakentuvan kansainvälisen järjestyksen tukipilarina.
Tämä järjestys on monesti ennenkin horjunut, myös Yhdysvaltain omien toimien johdosta, mutta osoittautunut melko kestäväksi.
Kenties Trumpin kaudella palataan realistiseen suurvaltojen väliseen tasapainoon pyrkivään järjestykseen. EU:lla olisi siinä kuvassa vähäinen merkitys.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.