Tutkijanurani alkuvaiheessa 2000-luvun alkupuolella minua pyydettiin usein eri tilaisuuksiin puhumaan EU:n itälaajentumisesta. Laajentumisen kanssa käsi kädessä kulki integraation syveneminen: euro oli juuri otettu käyttöön ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vahvistettiin. Suhtautuminen Irakin sotaan jakoi Euroopan maat dramaattisesti kahtia, mutta siitä päästiin yli muun muassa vuonna 2003 hyväksytyn Euroopan turvallisuusstrategian avulla.
Nykyään saan kutsuja puhumaan EU:n hajoamisesta ja kriiseistä. Kriisit ovat osin ulkoisia. Venäjän voimankäyttö ja suurvaltapyrkimykset haastavat Euroopan turvallisuusrakenteet. EU:n naapurustossa käydään sotia, jotka tuottavat pakolaisuutta ja terrorismia.
Euroopan vakavin uhka on kuitenkin sisäinen: demokratian mureneminen ja sisäänpäin kääntyvän kansallismielisyyden nousu.
Kun Ukrainassa taistelut kiihtyvät, Euroopassa tapahtuu terrori-iskuja tai pakolaisten vastaanottaminen tuntuu ylivoimaiselta, monien eurooppalaisten refleksinomainen reaktio on tuijottaa omaan napaansa.
Italialaiset kyseenalaistavat Venäjän vastaiset pakotteet, sillä heille suurin uhka on terrorijärjestö ISIS. Virolaiset vaativat omalle maalleen mahdollisimman pieniä pakolaiskiintiöitä, vaikka he samalla odottavat liittolaisiltaan suurempaa panostusta omaan puolustukseensa.
Vuoden 2003 turvallisuusstrategian tilalle valmistellaan EU:n globaalistrategiaa, mutta sen anti uhkaa jäädä laihaksi, sillä jäsenmaiden uhkakäsitykset ja painotukset ovat kovin erilaiset. EU-kokouksista on tullut ennennäkemättömän riitaisia.
Euroopassa on 1700-luvulta lähtien elänyt rinnakkain visio yhtenäisestä Euroopasta, joka luo parhaat edellytykset rauhalle ja hyvinvoinnille, ja kansallismielisyys, joka on sitonut esimerkiksi suomalaiset yhteen kehittämään omaa valtiotaan. Kansallismielisyys on tunnetusti saanut myös varsin rumia ilmenemismuotoja. Niinpä viime vuosisadan maailmansotien tuhot nostivat läntisessä Euroopassa valtaan yhtenäisyyttä ajavat voimat.
Kun vierailin hiljattain perheeni kanssa Pariisissa, kävimme katsomassa tuntemattoman sotilaan muistomerkkiä Riemukaarella. Yritin lyhyesti selittää 6- ja 9-vuotiaille lapsilleni maailmansotien historiaa ja Hitlerin nousua. Ymmärtäähän sen lapsikin, miten hienoa se on, ettei EU-maiden kesken ole sittemmin sodittu. Itäblokin hajoaminen toi saman kehityksen piiriin myös suuren osan itäistä Eurooppaa.
Nyt kuitenkin kansallismielisten populistipuolueiden nousu etenee miltei koko Euroopassa heikon taloustilanteen ja kasvaneen maahanmuuton siivittämänä. Itävallan viime sunnuntaiset presidentinvaalit olivat viimeisin muistutus siitä, kuinka laajalle epäluottamus perinteisiä puolueita ja poliittisia rakenteita, mukaan lukien EU:ta, kohtaan on levinnyt. Vaikka oikeistopopulistinen ehdokas Norbert Hofer hävisi vaalit, hänen suuri suosionsa ei voi olla vaikuttamatta Itävallan politiikkaan.
Populistien kritiikki ei kohdistu vain Euroopan unioniin, vaan liberaalin demokratian kykyyn ratkaista ongelmia. Populistiset liikkeet asettavat ’kansan tahdon’ – ranskalaisittain volonté générale – vastakkain eliitin sekä kulttuurisesti ja etnisesti toisenlaisten ryhmien kanssa. Ne eivät siedä demokratiaan kuuluvaa moniäänisyyttä ja kompromissien hakemista, vaan esittävät monesti omat kantansa ainoana oikeana kansan syvien rivien tahtona.
Populistipuolueiden onkin vaikea säilyttää kannatustaan, mikäli ne nousevat valtaan osana koalitiohallitusta, kuten perussuomalaisille on käynyt Suomessa.
Haastettuina ovat myös vapaakauppa ja ihmisten vapaa liikkuvuus, jotka kuuluvat EU:n peruspilareihin. Hiljattain Tallinnassa pidetyssä Lennart Meri -konferenssissa puhuneen Eurooppa-tutkijan Ivan Krastevin sanoin näistä unelmista on tullut monelle painajaisia. Näin myös itäisissä EU-maissa, jotka 1990-luvulla näkivät paljon vaivaa päästäkseen mukaan EU-vapauksien piiriin. Kun näitä vapauksia ei enää pidetä hyödyllisinä, EU:n olemassaolon tarkoitus hämärtyy.
’Oikeaa kansan tahtoa’ edustavat puolueet ilmaisevat monien pelkoja ja huolia, jotka on sinällään syytä ottaa vakavasti. Ne eivät kuitenkaan tarjoa perusteltuja, uskottavia ratkaisuja. Vapaakaupan korvaaminen protektionismilla ei lisäisi eurooppalaisten hyvinvointia. Rajojen sulkeminen kurjistaisi taloutta eikä pysäyttäisi rajat ylittävää rikollisuutta. Kaikkien muukalaisten leimaaminen uhkaksi tuhoaisi eurooppalaisen humanismin ja kääntyisi itseämme vastaan.
Liberaali demokratia ja integraatio ovat vuosikymmenten ajan tuottaneet Euroopassa turvallisuutta ja tukeneet talouskasvua. Näistä saavutuksista puhuminen ei ole tänä päivänä trendikästä. Lennart Meri -konferenssissa se oli venäläistutkija, joka totesi EU-kollegoilleen: ’me toivomme, että meillä olisi teidän ongelmanne’.
Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Kolumni