YK:n turvaneuvostovaalin lopputulosta ei pidä ylidramatisoida. Vaaleissa voitetaan ja hävitään, siinä ei ole mitään uutta. Tappio on silti aikamoinen kolaus suomalaiselle diplomatialle.
Suomesta ei tullut Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsentä vuosille 2013–14. Samassa maaryhmässä kisanneet Australia ja Luxemburg vetivät pidemmän korren. Suomen tappio toisella äänestyskierroksella oli kaiken lisäksi peräti selvä, 62–131.
Vaalin lopputulosta ei pidä ylidramatisoida. Rakas naapurimaamme Ruotsi hävisi vastaavan kisan 1990-luvulla, vaikka se on aina pääministeri Olof Palmen ajoista saakka tunnettu tiukkana rauhan, ihmisoikeuksien ja kehitysavun puolestapuhujana maailmalla. YK:ssa vaalit eivät ole itsestäänselvyyksiä, eikä Suomikaan millään muotoa ollut täysin varma jäsenyytensä onnistumisesta.
Diplomatian saralla pelikenttää riittää. Mikäli Suomi haluaa olla aktiivinen kansainvälisissä suhteissa, muitakin paikkoja kuin YK on olemassa.
Kaikesta huolimatta koettu tappio on niin kova kolaus suomalaiselle diplomatialle, että sen syyt on hyvä analysoida perusteellisesti. Ellei muuten niin omaksi opiksi vastaisen varalle. On nimittäin turha lähteä havittelemaan merkittäviä kansainvälisiä tehtäviä tai jäsenyyksiä, jos jokin ulkopolitiikkamme lohko tai nyanssi piiputtaa, on vääristynyt tai peräti rikki.
Tappio Luxemburgille on suurempi nöyryytys kuin tappio Australialle. Luxemburgilla ei ole samanlaista rauhanturvaajan mainetta maailmassa kuin Suomella. Luxemburgin ulkopoliittiset resurssit ovat Suomea pienemmät, eikä sillä ole ollut johdossaan presidentti
Tarja Halosen kaltaista henkilöä, jota suurempaa YK:n tukijaa on maailman johtajien joukosta vaikea löytää.
Toiselta puolelta katsoen rasitteitakin löytyy. Suomi on linjannut yhdeksi ulkopolitiikkansa kulmakiveksi sotilaallisen liittoutumattomuuden. Syyrian kaltaisten kansainvälisten kriisipesäkkeiden oloissa eurooppalaiset Nato-maat todennäköisesti arvioivat, että täysjäsenen kannattaminen on vähemmän riskialtista kuin ei-jäsenen.
EU-päätöksenteossa Suomi on menettänyt rakentavan maan maineensa muun muassa vaatimalla vakuuksia pulaan joutuneiden eurokumppanien auttamiseksi. Sillä ei ole väliä, onko Suomi vaatimuksissaan oikeassa vai ei. Kiistelystä vain jää helposti jälki muillekin kansainvälisille areenoille. Kansainvälisessä yhteistyössä menestyäkseen ei saa hankkia itselleen änkyrän mainetta.
Suomen ulkopolitiikan perustassa ei ole mitään sellaista, mitä pitäisi muuttaa. Sen sijaan pitäisi päättää, haluaako Suomi tulevaisuudessa olla kokoaan suurempi kansainvälisissä suhteissa vai ei.
ETYKin kaltaisia suuravauksia ei ole nähty eikä nähdä, jos ulkoasiainhallinnon kurjistaminen jatkuu.
Myös se on valinta, jos todetaan, että ulkoministeriön pitää supistaa jo nykyisin olemattomista toimintamäärärahoistaan. Niin voidaan toki tehdä, mutta samalla on hyväksyttävä se tosiasia, että suuret diplomaattiset voitot kuten turvaneuvoston vaihtuva jäsenyys jäävät saavuttamatta.
Turvaneuvostovaalin tulos muistuttaa, että ilman kansainvälistä aktiivisuutta pienen maan saavutukset unohtuvat nopeasti.