Suomen ja Kreikan vakuussopimuksen salaamiselle on vaikea löytää kestäviä perusteita. Salailu sopii huonosti avoimen yhteiskunnan keskeisiin periaatteisiin.
Sopimus on suljettu suurelta yleisöltä vetoamalla liikesalaisuuteen sekä siihen, että salaaminen oli kreikkalaisen osapuolen ehto suomalaisten vaatimille järjestelyille.
Liikesalaisuuden taakse on helppo kätkeytyä. Kukaan ulkopuolinen ei voi tarkistaa, sisältääkö sopimus oikeasti sellaisia asioita, jotka voidaan katsoa kuuluvaksi liikesalaisuuden piiriin vai onko se vain veruke, jota halutaan käyttää sopimuksen arkaluonteisuuden vuoksi.
Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää on julkisuudessa arvostellut sopimuksen salaamista julkisuuslain hyvien periaatteiden vastaisena.
Mäenpään kritiikkiin on helppo yhtyä. Näin olennainen asiakirja ei voi kokonaisuudessaan olla yhtä liikesalaisuutta. Sopimus sitä paitsi koostuu kahdesta osasta: varsinaisesta vakuussopimuksesta ja poliittisesta sopimuksesta.
Ainakaan poliittisen sopimuksen julkistamiselle ei pitäisi olla mitään estettä. Ei myöskään sille, että vakuussopimuskin julkistettaisiin ilman liikesalaisuuksia.
Vaikka salailun periaatteet saattavat olla osa kreikkalaista hallintokulttuuria, ne eivät kuulu hyvään hallintoon Suomessa.
Julkisuuslain perussäännön mukaan asiakirjan tulee olla julkinen, ellei sen salaamiseen ole erityisiä syitä. Varsinkin menneinä vuosikymmeninä hallinto toimii usein päin vastoin: asiakirja pidettiin salassa, ellei sitä ollut pakko julkistaa. Tämän ajattelutavan luulisi jo jääneen taakse.
Salaaminen herättää aina epäilyksen siitä, etteivät asiat ole niin kuin on kerrottu.