Tiitisen lista on kummitellut suomalaisessa poliittisessa keskustelussa yli kaksikymmentä vuotta. Aika on jo kypsä sille, että se avataan ei vain tukijoille vaan koko kansalle.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ilmoittanut Suomen Kuvalehdessä (28.9.) kannattavansa niin sanotun Tiitisen listan antamista tutkijoiden käyttöön.
Tämä on toki askel oikeaan suuntaan, mutta ei vielä riittävä. Suomen kansa on jo kyllin kypsä vastaanottamaan sen, mitä tämä yli 20 vuotta vanha salaperäinen lista pitää sisällään.
Jos se on niin harmiton mitä sen väitetään olevan, ei ole mitään perusteita salata sitä. Jos se sisältää edelleen arkaluonteista aineistoa, siitä ei päästä eroon salaamalla, vaan asiat avoimesti käsitellen.
Tiitisen listalla tarkoitetaan suojelupoliisin Supon vuonna 1990 Länsi-Saksan turvallisuuspalvelulta BND:ltä saamaa nimilistaa henkilöistä, joiden epäiltiin olleen yhteyksissä DDR:n turvallisuuspalvelun Stasin edustajiin.
Kysymys ei ole henkilöistä, joiden edes väitettäisiin toimineen DDR:n vakoojina, vaan henkilöistä, joihin Stasi kiinnitti huomiota ja yritti pitää yhteyksiä. Ketään listatuista ei ole syytetty vakoilusta eikä heidän osaltaan ole tehty poliisitutkintaa.
Nimensä lista sai eduskunnan pääsihteerinä nykyään työskentelevän, entisen Suojelupoliisin päällikön Seppo Tiitisen mukaan. Vuonna 1990 tasavallan presidenttinä toiminut Mauno Koivisto päätti Tiitisen ehdotuksesta julistaa listan salaiseksi. Sitä säilytetään Suojelupoliisin kassakaapissa.
Listan julkistaminen nousee aika ajoin poliittiseen keskusteluun, ja sitä on puitu eri oikeusasteissa. Niin Koivisto kuin hänen jälkeensä presidentteinä toimineet Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen sekä nyt Niinistö ovat näyttäneet vihreää valoa listan avaamiselle.
Supossa salauspäätöstä on pidetty tähän saakka kuitenkin lopullisena. Jos Supon linja pitää, lista tulee kaiken kansan nähtäväksi vasta tämän vuosisadan puolivälissä. Tutkijoille se kaiken todennäköisyyden mukaan avautuu lähimmän parin vuoden aikana.
Salailua on perusteltu sillä, että Supo on saanut aineiston Länsi-Saksan turvallisuuspalvelulta ainoastaan sisäistä käyttöään varten. Näin julkistamisen on arvioitu voivan vaarantaa asiaan liittyvää luottamuksellisuutta.
Supo on puolustanut omaan näkemystään myös vetoamalla listattujen ihmisten oikeusturvaan, jota se ei haluaisi vaarantaa. Se ei kuitenkaan huomaa, että salailu johtaa päinvastaiseen lopputulokseen.
Salailun syyt eivät kestä päivänvaloa enää, jos ovat kestäneet sitä koskaan. Salaaminen oli ymmärrettävissä vielä kylmän sodan vuosina, niissä epävarmuuden oloissa, jolloin Neuvostoliiton ja sen liittolaisten poliittiset järjestelmät romahtivat eikä tiedetty, mihin se johtaa.
Parin vuosikymmenen aikana on tullut julki paljon tietoa siitä, miten Stasin kaltaiset turvallisuuspalvelut toimivat. Tämä auttaa asettamaan monet omituisilta tuntuneet asiat ja tapahtumat oikeisiin puitteisiin.
Tiitisen lista pitää julkistaa mahdollisimman pian, muuten on vaara, että kyräily ja syyttömien syyttely jatkuvat hamaan tulevaisuuteen.