Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov ehdotti 25 vuotta sitten yhteisiä sotaharjoituksia Suomen kanssa, ystäviä kun oltiin, ja YYA-sopimuskin velvoitti. Tähän viittaavia vihjeitä oli havaittu jo aikaisemmin, mutta silti tuntui kuin risteilyohjus olisi iskenyt keskelle Helsinkiä.
Jymypaukun kuuli ensimmäisenä puolustusministeri Taisto Tähkämaa (kesk.) saattaessaan Ustinovia lentokentältä kaupunkiin. Ehdotus toistui vierailun edetessä jatkuvasti. Sen kuulivat monet, niin turvallisuuspolitiikan ja upseerikunnan huiput kuin varusmiehetkin, jotka oli komennettu vierailun järjestelytehtäviin.
Kun Ustinov esitti ideansa ensi kerran julkisesti pääesikunnan tiedotustilaisuudessa, Tähkämaa ei vieläkään ymmärtänyt, mitä kuuli, tai ei tiennyt, mitä piti sanoa. Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Klaus Törnudd vastasi ylenmäärin diplomaattisesti kääriäkseen sanomansa kielteisen sisällön ystävyyden pumpuliin. Hän sanoi, että yhteiset sotaharjoitukset herättäisivät kummastusta koko Euroopassa.
Puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela sanoi, että yhteistyö toimi hyvin jo aiemmin vakiintuneella tasolla. Koska poliittisesti vastuullinen ministeri pysyi hiljaa, Ustinovin seurue tulkitsi lyöneensä suomalaisten puolustusrintamaan aukon. Isäntien keskuudessa vallitsi hätä ja hämminki.
Ustinovin projekti oli tarkoitus saattaa päätökseen Kultarannan saunassa 12.7.1978. Kekkonen torjui Ustinovin itsepintaisesti ja toistuvasti uudistaman ehdotuksen. Hän ei halunnut Suomen kansainvälisen aseman heikkenevän.
Aina kun Ustinov aloitti uuden inttämisen, Kekkonen katkaisi sen ehdottamalla uusia löylyjä tai muita saunarituaalin harmittomuuksia. Kekkonen sanoi jälkeenpäin adjutantilleen, että ainakaan hänen elinaikanaan Neuvostoliitto ei saisi läpi ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista.
Illan päättyessä suomalaiset tulkitsivat vieraiden ilmeistä, että nämä tunsivat kokeneensa yllättävän tappion. Kun marsalkka lopulta huomasi, että hiiri taas vain jallitti kissaa, hän mutisi suurlähettiläälleen epäuskoisesti hämmentyneenä: "Sanoinko minä sen oikein...Eikö sen niin pitänyt mennä?"
Huhu Ustinovin aloitteesta levisi lehdistöön kuin kulovalkea. Virallinen viestintäponnistus keskittyi väittämään, että keskusteluja yhteisistä sotaharjoituksista ei käyty, koska sellaisia ei ehdotettu. Epätoivoisessa tiedotusoperaatiossa tarjottiin sekä valkoisia että mustia valeita niin Suomen eduskunnalle, ulkovaltojen ministeriöille kuin lehdistöllekin. Kukaan ei uskonut.
Koska suomalaiset eivät myöntäneet Ustinovin ehdottaneen mitään, he eivät voineet myöskään kertoa torjuneensa yhteiset sotaharjoitukset, mikä oli välikohtauksen tärkein sisältö. Siksi useimpien mieliin jäi kansainvälisen lehdistön tulkinta Suomen lähes liittosuhdetta vastaavasta asemasta Neuvostoliiton kyljessä.
Ajan mittaan asiantuntijat totesivat, että yhteisiä harjoituksia ei sitten tullutkaan, mikä osoitti, että suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen, jonka tekemisen he kiistivät. Mutta paljon vahinkoa ehti tapahtua ennen kuin tähän asti päästiin.
Ulkoministeriö arvioi heti kesällä tilanteen vähemmän uhkaavaksi miltä se näytti. Ustinovin idealla ei ollut poliittista tukea. Kun Kekkonen tapasi pääministeri Aleksei Kosyginin Kostamuksessa syyskuussa, tämä ei ottanut puheeksi yhteisiä sotaharjoituksia kuten todennäköisesti olisi tehnyt, jos Ustinovilla olisi ollut Kremlin toimeksianto.
Pian ilmeni, että Ustinovin ehdotus oli suurlähettiläs Vladimir Stepanovin innoittama puolustusministerin soolo. Suomalaisia lohdutti epävirallinen tieto, jonka mukaan myös ulkoministeri Andrei Gromyko oli eri mieltä Ustinovin kanssa.
Jo ennen kuin oli saatu rauhoittava varmuus Kremlin poliittisen johdon kannasta, Kekkonen oli kuitenkin Stepanovin painostuksesta alkanut miettiä, että jonkinasteisia esikuntaharjoituksia voitaisiin ehkä järjestää, lohdutukseksi.
Ajatus on poliittisesti melkeinpä vielä arempi kuin yhteiset maastoharjoitukset. Kenraali Sutela otti vastuulleen, että neuvostoliittolaiset eivät koskaan kuulleet, miten lähellä Kekkonen sittenkin oli myöntymistä.
Viimeistä kertaa asia oli esillä pääesikunnan päällikkönä toimineen kenraaliluutnantti Ermei Kannisen käydessä Moskovassa syksyllä 1982. Silloin hänen kollegansa marsalkka Nikolai Ogarkov vahvisti, että neuvostojohdon muut jäsenet ajattelivat yhteisten sotaharjoitusten tarpeellisuudesta toisin kuin Ustinov.
Presidentin torjuva vastaus marsalkalle välitti Neuvostoliitolle sen viestin, että Kekkonen oli edelleen Paasikiven linjalla. Siihen sisältyi yhteistyöhalun lisäksi myös päättäväinen tietoisuus siitä, että myöntyvyydellä oli olemassa myös ylikäymätön raja.
Stalinilaisten kommunistien lehtikirjoitukset ennen vierailua saivat ehkä Ustinovin siihen käsitykseen, että ajatuksella olisi menestymisen mahdollisuuksia. Välikohtaus osoitti, että taistolaiset eivät ymmärtäneet, millaisessa maassa he elivät, eikä Stepanov tuntenut asemamaansa henkistä peruskarttaa niin hyvin, että olisi osannut säästää Ustinovin nöyryytykseltä.
Episodi johtui todennäköisesti siitä, että suurlähettiläs ja puolustusministeri erehtyivät tulkitsemaan suomalaisten vähemmistökommunistien ideologisen mielistelyn asiallista harkintaa ansaitsevaksi sotilaspoliittiseksi kannanotoksi.
Silti Ustinovin aloite oli pelottavan johdonmukainen jatke sille, että Neuvostoliitto oli koko 1970-luvun kiristänyt otettaan Suomesta, ja vuosikymmenen alkupuolella pakottanut Kekkosen suostumaan jopa salaisiin YYA-konsultaatioihin.
Suomi kävi kuilun partaalla, mutta näytteli niin huolettoman pojan roolia, että alkoi itsekin uskoa propagandaansa.