Tällä viikolla EU:n uudistukset nytkähtivät eteenpäin, kun sopu seuraavista askelista vihdoin syntyi Ranskan ja Saksan johtajien kesken. Saksan ja Ranskan johtajuuden merkitystä EU:lle on vaikea ylikorostaa. Toisaalta poliittinen vakaus näissä Euroopan johtovaltioissa riippuu nyt poikkeuksellisen vahvasti niiden kyvystä saavuttaa EU-tason ratkaisuja ongelmiin, jotka liittyvät maahanmuuttoon, talouskehitykseen ja suurvaltojen uhitteluun.
Saksan kesyttäminen ja sitominen rauhanomaiseen yhteistyöhön Ranskan kanssa on kuulunut Euroopan integraation johtoajatuksiin koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Ensin hiili- ja teräsyhteisön ja sittemmin euroalueen myötä kahden maan kohtaloita on nivottu yhä tiukemmin yhteen osana laajempaa eurooppalaista viitekehystä.
Euroopan yhteisöjen perustamisen myötä 1950-luvulla Saksasta tuli vankka yhteisömetodin kannattaja. Sen mukaisesti Euroopan integraatio eteni ylikansallisen komission ehdottamien (ja jäsenmaiden hyväksymien) säädösten pohjalta. Poliittiset kiistat pyrittiin työntämään taka-alalle, kun yhteisöä rakennettiin yhteisen lainsäädännön, normien ja velvoitteiden ympärille. Tämän kehityksen tuloksena meillä on tänä päivänä Euroopassa maailman laajin yhteinen sisämarkkina.
Kylmän sodan päättymisen aikoihin nousi pintaan politiikka ja myös geopolitiikka. Marraskuussa 1989 Saksan liittokansleri Helmut Kohl esitti ensi kertaa julkisesti Saksojen yhdistymisen tavoitteen. Asia herätti syviä, historiasta kumpuavia epäluuloja Pariisissa ja Lontoossa. Ranska ryhtyi totisesti ajamaan Euroopan rahaliittoa, jotta voimistuva Saksa saataisiin entistäkin tiukemmin sidottua eurooppalaisiin rakenteisiin. Saksa luopui D-markastaan vastahakoisesti, hyväksyen euron hintana Saksojen yhdistymiselle.
Yhtä lailla vastahakoisesti Saksa on nyt hyväksymässä joitakin Ranskan ehdotuksia euroalueen uudistamiseksi. Ja jälleen Saksan sisäinen kehitys ohjaa vahvasti sen Eurooppa-politiikkaa.
Moni asia on kuitenkin nyt toisin. EU-myönteinen johto on kovan sisäisen paineen alla sekä Saksassa että Ranskassa, kuten monessa muussakin jäsenmaassa. Italiassa, Itävallassa, Unkarissa ja Puolassa ovat vallassa poliitikot, jotka haastavat unionin arvoja ja toimintatapoja. Keskusteluja hallitsevat poliittiset ristiriidat, joiden ratkaisemiseen ei riitä unionin perinteinen toimintamalli eli uusien normien ja säädösten luominen. Yhteisten instituutioiden puitteissa vuosikymmenten aikana rakennettu jäsenmaiden keskinäinen luottamus on heikentynyt.
EU:n pitää nyt kohdata poliittiset kiistat ja löytää riittävä yhteisymmärrys yhteisistä arvoista, tavoitteista ja taakanjaosta. Alkajaisiksi pitäisi sopia siitä, missä määrin EU:ta ylipäätään tarvitaan maahanmuuton, euroalueen tai geopoliittisten konfliktien hallintaan.
Saksa on ollut vankasti sitoutunut ongelmien ratkaisemiseen EU:n kautta, kaikkien jäsenmaiden kannat huomioiden. Tätä taustaa vasten Saksan liittokansleri Angela Merkelin ja hänen koalitiokumppaninsa, Bavarian kristillissosiaalisen CSU-puolueen välillä hiljattain puhjennut riita on historiallinen. Se horjuttaa Merkelin johtaman kristillisdemokraattisen CDU:n ja sen sisarpuolueen CSU:n välistä 70 vuotta kestänyttä liittoa.
Mutta mikä on EU:n näkökulmasta vielä tärkeämpää, CSU:n johto väläyttää itsekästä Saksaa, joka kyseenalaistaa maan sitoutumisen EU-tason ratkaisuihin. Siis senkaltaista Saksaa, jota on 1950-luvulta lähtien pyritty integraation avulla kesyttämään ja nivomaan eurooppalaiseen yhteisöön.
Horst Seehoferin vaatima ratkaisu maahanmuuton rajoittamiseen merkitsisi EU-sopimusten hylkäämistä. Samainen Seehofer on muuten vaatinut myös Venäjän vastaisten pakotteiden purkamista. Bavarian pääministeri Markus Söder puolestaan puhuu EU:sta tavalla, joka saksalaisanalyytikko Josef Janningin mukaan muistuttaa Unkarin johtajaa Viktor Orbania. CSU:n niskaan hengittää EU-vastainen, äärioikeistolainen Vaihtoehto Saksalle (AfD), joka oli viime vuoden liittopäivävaalien suurin nousija yli 12 prosentin ääniosuudella.
Ranskassa Macronin haastaja on niinikään äärioikeistolainen, Marine Le Penin johtama Kansallinen liittouma. Jälkimmäisen suosio riippuu pitkälti siitä, miten Macronin sisäiset uudistukset ja Eurooppa-myönteinen agenda onnistuvat.
Merkel on saanut CSU:lta aikaa kesäkuun lopun EU-huippukokoukseen asti saavuttaa edistystä EU:n maahanmuuttopolitiikan vahvistamisessa. Tehtävä on erittäin vaikea.
AfD:n ja Le Penin Eurooppa olisi Eurooppa, jota sekä USA:n presidentti Donald Trump että Venäjän presidentti Vladimir Putin avosylin tervehtisivät. Se olisi myrkkyä EU:lle ja pienempien maiden vaikutusmahdollisuuksille. EU:n tulevaisuus on pitkälti Merkelin ja Macronin onnistumisen varassa. Ja samalla sekä Merkelin että Macronin poliittinen tulevaisuus on EU:n varassa. Eurooppalaisina olemme samassa veneessä.
Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.