Torniossa vastaanottokeskuksen lipputankoon oli nostettu hakaristilippu. Helsingissä vastaanottokeskuksen lähistölle oli levitetty turvapaikanhakijoista varoittavia lappusia.
Tuoreista mielipidetiedusteluista käy puolestaan ilmi, että vaikkei Suomi ole rasistinen maa, täällä on kuitenkin rasisteja, lähes joka viides meistä.
Jotkin tiedotusvälineet joutuivat tällä viikolla lisääntyneen vihapuheen takia sulkemaan verkkosivuiltaan mahdollisuuden kommentoida pakolaiskriisiin liittyviä uutisia.
Yllä on surullisia esimerkkejä tilanteesta, johon olemme äkkiä tulleet. Pahat veret ovat syöksyneet liikkeelle, vaikka pakolaiskriisistä on saatu mitä ilmeisimmin vasta esimakua. Siksi on syytä puhua nyt asioista niiden oikeilla nimillä.
Suomi ei ole poikkeus, vaan sääntö. Epä- ja ennakkoluuloista suhtautumista muunmaalaisiin esiintyy maassa kuin maassa. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää. Kun suhtautuminen muuttuu rasistiseksi, ollaan jo liian pitkällä.
Rasismi on vaikea keskustelunaihe. Harva tunnustautuu rasistiksi, moni kylläkin maahanmuuttokriittiseksi tai -vastaiseksi. Muodikkaan termin alle mahtuu mielipiteitä laidasta laitaan.
Lohduttomien galluptulosten takaa löytyy kuitenkin myös lohtua: suurin osa meistä suomalaisista suhtautuu Suomeen tuleviin turvapaikanhakijoihin inhimillisesti.
Iltalehden kyselyssä enemmistö, 64 prosenttia hyväksyi, että Suomeen avataan uusia vastaanottokeskuksia. Suomen Kuvalehden kyselyssä 90 prosenttia oli, aidosti tai ei, täysin tai jokseenkin yhtä mieltä seuraavasta väitteestä: ”Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta heidän ihonväristään tai etnisestä taustastaan.”
Nämä hiljaisen enemmistön mielipiteet ovat rohkaisevia, mutta niistä saa kuumassa pakolaiskeskustelussa tietää oikeastaan vain gallupeista.
Onkin aika astua esiin, hiljainen enemmistö!
Mitä hiljainen enemmistö voisi tehdä?
Se on jo tehnyt paljon. Esimerkiksi Oulussa monet kiikuttavat turvapaikanhakijoiden kipeästi tarvitsemia tavaroita keräyksiin. Torstaina perustettiin tukiyhdistys koordinoimaan apua.
Tällainen on suomalaista auttamista perinteisimmillään ja parhaimmillaan. Sosiaalisen (vai epäsosiaalisen?) median mökämaailmassa tämä ei kuitenkaan riitä.
Hiljaisen enemmistön edustajien on aika astua vielä reippaammin esiin ja kertoa, että he ovat eri mieltä kuin se lähes viidennes. Vaikka tämä hiljainen enemmistö kutistuisi vähemmistöksikin, sen pitäisi tulla sitä suuremmasta syystä esiin.
Totta kai on varauduttava myös siihen, että ongelmia tulee eteen. Hyvällä tahdolla niistäkin kyllä selvitään.
Myös politiikan isokenkäisten pitäisi tulla rohkeammin esiin. He voisivat ottaa mallia Saksan liittokanslerista Angela Merkelistä. Hän otti tällä viikolla voimakkaasti kantaa pakolaiskriisiin.
Saksassa pakolaiskriisi on totta kai megaluokkaa Suomeen verrattuna. Silti Suomessa koko hallituksen linja on jäänyt epäselväksi. Hallitusohjelmaan vetoaminen on joutavanpäiväistä viisastelua, sillä pakolaisongelma räjähti käsiin vasta kun ohjelma oli tehty.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä ovat onneksi aloittaneet.
Sipilän seuraavat torstaiset sanat sietävät tulla noteeratuiksi: ”Meillä kotona peräänkuulutan nyt inhimillisyyttä, hädänalaisista ihmisistä välittämistä, auttamisenhalua. Ihmisarvo on jakamaton. Elämme aikoja, jolloin oma huono olo purkautuu helposti vääriin kohteisiin. Hyvinvointiyhteiskunnastamme ei saa tulla huuteluyhteiskuntaa.”
Sipilän päätös antaa Kempeleen-kotinsa turvapaikanhakijoiden käyttöön vuoden alusta ansaitsee hatun noston ja saa toivottavasti muitakin liikkeelle.
Mutta mikä onkaan ulkoministeri, varapääministeri ja toiseksi suurimman hallituspuolueen puheenjohtajan Timo Soinin tähänastinen panos? Löytyykö se hänen plokistaan?
”Olemme olleet oikeassa sekä eurokriisissä että pakolaispolitiikassa. Tulokset ovat kaikkien nähtävissä. Kun ei ajoissa uskota, kalliiksi käy”, Soini kirjoitti torstaina. Päivää myöhemmin häneltä löytyi sentään myötätuntoa ISIL:n murhaamille kristityille ja jesideille.
Ulkoministeri Soini: nyt ei ole aika politikoinnin eikä vuohiin ja lampaisiin jaon, vaan inhimillisen toiminnan aika.
Kolumni